#25 Sivistys rakentaa hyvän elämän

Juonto [00:00:00]: Tietoa. Tutkimuksia. Tuloksia. Sivistyksen supervoimia -podcast. Sivistys on supervoima, joka kasvattaa tiedolle ja taidolle siivet. Tämän podcastin tavoitteena on esitellä uusia tutkimusaiheita ja tuloksia opetus- ja kasvatusalan henkilöstölle. Kuuntele ja vahvistu.

Puhuja 1 [00:00:30]: Hei. Onko hyvän tekeminen meiltä hukassa? Tulisiko sitä opetella myös koulussa? Annetaanko me kasvattajat eväitä hyvään elämään ja kohtuullisuuteen, vai kasvatetaanko me vaan materiaalikaipuuta ja sellaista oman hyvän tavoittelua? Mulla on täällä tänään vieraana professori Arto Salonen. Me jutellaan siitä, mitä on ekososiaalinen sivistys ja hyvä elämä. Tervetuloa, Arto.

Puhuja 2 [00:00:52]: Kiitos paljon.

Puhuja 1 [00:00:53]: Miten Arto sinusta tuli niin sanotusti maailmanparantaja?

Puhuja 2 [00:00:55]: Varmaan aina mulle on aika luontevaa ollut sellainen systeemisempi maailman hahmottelu. Oon oppinut ajattelemaan niin, että tässä sitä istutaan tuolissa, mutta tämä tuolihan on jossakin. Se on tässä huoneessa ja tämä huone on tässä talossa. Tämä talo on tässä kaupungissa ja tämä kaupunki on tässä maassa. Tämä maa on osa Eurooppaa, ja näin poispäin. Eli kytkösten kautta ajattelu on ollut aika luontaista. Ehkä jotain perinnöllistä sitten. Mutta sitten kun ajattelee kytkösten kautta, niin sitten siihen omaan elämänpiiriin liittyy monenlaista. Tuolla päiväntasaajalla asuessani havahduin siihen, että kuinka köyhät ihmiset maksoivat hengellään ilmastonmuutosta jo tuossa 2000-luvun alussa. Se oli aika silmiäavaavaa. Että hei, ihan oikeasti, sadesyklit on mennyt sekaisin. Tulee pitkä kuivuus. Ja sitten tuleekin vettä niin paljon, että sitten siellä jokien suistomailla köyhiltä menee kaikki omaisuus ja muutamat lapset mukana. Tämähän on todella epäreilu tilanne. Koska oli kuitenkin tiedossa jo, että mistä tämä tällainen sadesyklien sekaisinmeno johtuu, mikä ei ollut todellakaan tapahtunut vuosikymmeniin, vuosisatoihin, vaan joka oli hyvin staattista, että on keväällä pidemmät sateet, ja sitten syksyllä lyhyemmät sateet. Ja sitä pohtiessani ajattelin, että jotain tälle täytyy tehdä. Sitten huomasin, että siitähän tulee kivempi fiilis itselle, kun ryhtyy ratkaisemaan ongelmia, kuin pelkästään huudella sivusta, että kun noi porukat tuolla jotain tekisivät, niin sitten tämä homma menisi parempaan. Mutta sellaiseksi ongelmanratkaisijaksi kasvaminen tässä varmaan on ollut se reitti ja sitten sellainen oikeudenmukaisuuden taju siinä siemenenä, että haluaisi että kaikille olisi hyvä elämä mahdollista. Ja riittävästi sitä elämän hyvyyttä kaikille ja mieluummin aina, kuin vaan sitten muutama vuosikymmen.

Puhuja 1 [00:03:06]: Mä muistan omasta lapsuudestani, on joitakin sellaisia muistijälkiä, jolloin tämä teema tuli, tämä kestävyys ja ehkä ympäristön tilan huonontuminen tuli jotenkin tutuksi. Tavallaan, kun olen 70-luvun lapsi, niin ne olivat aika lailla sellaisia tummanpuhuvia, ne esimerkit. Mä muistan esimerkiksi sellainen potta, jonka päällä oli maapallo. Siinä luki, että pallo on nyt meillä – kohta se on lapsillamme. Ja sinne ei mahdu jatkuvasti saastetta, ei ilmaan, eikä veteen. Tämmöisiä muistikuvia. Sitten mulla oli semmoinen muistikuva kalastajasta, jonka luona mä vierailin. Kerran vinttasin sinne pyörällä. Se oli tuolla Porin lähellä Reposaaressa, eli Tahkoluodossa paremminkin sanottuna. Tämä Into Sandberg oli vanha kalastaja. Sinne oli rakennettu hiilivoimala, sen jotenkin parhaille kala-apajille ja teerien soidinpaikoille ja näin. Into jutteli siinä sitten jonkun kanssa, että paljonko he tarvitsisivat räjähdysainetta tai trotyyliä, että he saisivat jotenkin kaadettua sen hiilivoimalan piipun. Se oli semmoinen kuivankälpäkkä mies, joka siinä oli sen kaverina. Myöhemmin selvisi, että tämä kaveri oli Pentti Linkola, jonka kanssa he suunnittelivat tätä attentaattia, joka ei sitten kuitenkaan toteutunut. Se oli enemmänkin tämmöisen puheen asteella. Onko sulla jotakin erityisiä muistijälkiä esimerkiksi kouluajoilta, jotka inspiroivat, tai ohjasivat sua tälle tielle, missä sä nyt olet?

Puhuja 2 [00:04:39]: Tulee mieleen yksi sellainen opettaja, joka oli mielestäni poikkeuksellisen reilu ja oikeudenmukainen. Kohteli ihmisiä kovin tasa-arvoisesti ja jolla oli sellainen näkymä hyvään tulevaisuuteen, että asioita pitää pyrkiä jotenkin tasaamaan ja luoda sellaista yhteiskunnallista eheyttä, että kaikki pääsisivät vaikuttamaan asioihin. Jotenkin se teki sellaisen lähtemättömän jäljen. Ajattelin, että jotakin tuollaista haluaisin olla sitten, kun isoksi tulen. Milloinkahan tulen?

Puhuja 1 [00:05:17]: Joo, mennään noista muistijäljistä ja reiluista opettajista… Itse asiassa opettajilla on aikamoinen vastuu siitä ja aikamoinen voima. Ne voivat antaa sellaisia hyviä muistijälkiä, mutta sitten joillekin ne ovat antaneet myös niitä huonoja muistijälkiä, että varmaan meidän opettajien on hyvä muistaa siitä, että me olemme aikamoinen roolimalli ja me käytetään siellä koulussa aikamoista valtaa. Mennään tuohon ekososiaaliseen sivistykseen, josta oikeastaan ihmiset haluaisivat tietää enemmänkin. Mä vähän tein sellaista taustatyötä ja tuon opetussuunnitelman, mukaan lukien Oulun kaupungin paikalliset kirjaukset, niin ekososiaalinen sivistys mainitaan siinä kuusi kertaa. Mitä Arto ekososiaalinen sivistys oikein on?

Puhuja 2 [00:06:04]: Joo, se oli ainoa uusi käsite, joka otettiin 2014 opetussuunnitelman uudistuksessa käyttöön. Lähtökohtana on maailman hahmottaminen tiedeperustaisesti. Eli se ekologinen viittaa siihen, että me ollaan, haluttiin se sitten myöntää tai ei, osa tätä ympäröivää todellisuutta. Me syödään luontoa osaksi itseämme. Me hengitetään happea nyt just tässä. Jos ei sitä kasvien tekemää happea olisi käytössä, niin mua ei voisi olla hengissä kovinkaan montaa tuntia. Eli ekologinen perusta on ehdoton edellytys, että ihminen ylipäätänsä voisi olla olemassa. Totta vai ei? Eli se on ykkösjuttu. Sieltä tulee se ekologinen. Ja sitten se sosiaalinen. Se viittaa sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, eli siihen kuinka rakennetaan sellainen reilu yhteiskunta tai ihmisyhteisö, tai vaikka koulun toimintakulttuuri, jossa jokaisen ainutlaatuisuus otetaan käyttövoimaksi ja kasvetaan siihen samanarvoisuuteen, joka tekee meistä kaikista sopivasti vahvoja. Ja sitten itse asiassa yhteisössä poistaa heikkoudet, koska ne meidän vahvuudet ovat vähän eri kohdissa, ja me täydennetään toisiamme. Eli ekososiaalinen on siis ekologisen perustan myöntämistä, että siitä meidän elämämme on riippuvaista. Ja sitten sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lähtökohdaksi ottamista, joka palautuu ehkä tuonne ihmisoikeuksien ylevään perusperiaatteeseen, joka ehkä on sanoitettavissa niin, että jokainen on arvokas pelkästään ihmiseksi syntymisen perusteella. Ja se on siinä.

Puhuja 1 [00:07:46]: Millaista hyvää meidän pitäisi sitten nähdä ympärillämme tällä hetkellä, kun jotenkin kaikki viestit mitä me saadaan, niin ovat enemmän tai vähemmän tummasävyisiä? Mä muistan itse sieltä joskus 80-luvun nuoruudesta, kun me pelättiin sitä jotenkin punaisen nappulan painajaa. Se maailmantuska siihen aikaan, niin se oli jotenkin aika todellista ja sydämeen käypää. Mä voin jotenkin ymmärtää, että tällä hetkellä tämän ajan nuori voisi kokea jotenkin kymmenkertaisesti, tuon tunteen. Millaista hyvää me nähtäisiin täällä ympärillä, kun ne viestit ovat mitä ovat?

Puhuja 2 [00:08:29]: Se on keskeinen kysymys. Nykyinen ilmastonmuutos on kuitenkin poikkeava verrattuna aikaisempiin ilmastonmuutoksiin. Tämä on ihmisen aiheuttama, pääasiassa. No, kukas sille jotain voi tehdä? No, se on ihminen. Tämä nykyinen kuudes sukupuuttoaalto on erilainen, kuin esimerkiksi se viides sukupuuttoaalto. Nimittäin viidennessä ei ollut mitään roolia ihmisellä. Tämä kuudes on ihmisten aikaansaama. No, kukahan sille jotain voisi tehdä? No, ihminen. Tai sitten luonnonvarakysymys. Jos kaikki eläisivät kuten suomalaiset, niin maaliskuun lopussa olisi ollut käytetty tämän vuoden luonnonvarat loppuun. No, luonnonvarakysymys on tietenkin ihmisestä riippuvainen asia, että riittääkö niitä kauan vai vähän aikaa. Eli nämä ovat ihmisestä lähtöisin nämä ongelmat, joten se korjaaja on ihminen. Meillä on ennennäkemätön vastuu suhteessa tulevaan. Suhteessa niihin ihmisiin, jotka tulevat elämään meidän jälkeemme. Nyt siis se ratkaisuvalta on meillä. Se tulevaisuusvalta on meillä. Kun tämän ymmärtää, niin sitten täytyisi nähdä se oma rooli, että kannattaako tuossa jotain tehdä vai ei. Ja huomata se tosiasia, että ei sitä puroa, joka on helppo havaita siinä pihalla, niin ei sitä ole olemassa ilman, jos ei ole taivaalta satavia, yksittäisiä pisaroita. Eli pientä tarvitaan, jotta olisi olemassa isoa. Demokratia perustuu siihen naurettavaan ajatukseen, että jokainen voi köpötellä äänestelemään yhdellä äänellä. Toiset sanovat, että se on niin hirveän vähän, että ei viitsi lähteä äänestämään, koska se vaikutus on niin pieni. On se kuitenkin demokratian kokoinen idea. Tai ne jotka sanovat, että ilmastonmuutoksen ratkaisevat kiinalaiset. Niin, jos katsotaan nyt ne pikkuvaltiot, niin kuin Suomi, jotka päästävät reilusti alle kaksi prosenttia kokonaispäästöistä, niin jokainen niistä voi sanoa, että hei, 98 prosenttia päästöistä tulee muualta, joten meidän ei kannata tehdä mitään, koska sillä ei ole mitään vaikutusta tässä kokonaisuudessa. Mutta otetaan ne kaikki maailman maat yhteen, joiden päästöt ovat se naurettava alle kaksi prosenttia kokonaispäästöstä, ja lasketaan ne päästöt yhteen. Näiden pikkuvaltioiden päästöt. Ne päästöt ovatkin enemmän kuin kiinalaisten päästöt, tai enemmän kuin yhdysvaltalaisten päästöt. Eli ihan yhtä lailla voidaan sanoa, että nämä pienet ratkaisevat tämän homman. Eli jos ajattelee tälleen systeemisesti, vaikka nyt sillä tapaa, kun tästä lähdettiin puhumaan, eli että tämä tuoli on tässä huoneessa ja tämä huone on tässä talossa, tämä talo on tässä kaupungissa ja tämä kaupunki on tässä Suomen maassa ja näin poispäin, niin silloin on helpompi ehkä nähdä se, että olen osa kokonaisuutta. Jos ryhdyn ratkaisemaan asioita, niin hoidan sen oman osuuteni. Silloin ollaan jo sillä tiellä, että ahdistaa pikkasen vähemmän ja päästään pikkasen eteenpäin. Eli isoa ei voi olla olemassa ilman pientä. Asiat liittyvät toisiinsa. Asiat kytkeytyvät toisiinsa. Tämän tällaisen systeemisemmän maailmantulkinnan oppiminen on mielestäni keskeisin maailmankuvallinen haaste nykyaikana. Meillä on kovin reikäinen tulkinta tästä maailmasta. Tämä todellisuus on meille kokoelma toisistaan irrallisia asioita ja ilmiöitä. Ja mitäs, jos tämän näkisikin kuten tämä oikeasti on, eli että asiat kytkeytyvät toisiinsa, niin silloin niiden kytkösten kautta, niiden liittymisten kautta, kuulumisten kautta me voitaisiin kokea osallisuutta tähän todellisuuteen, jonka osana me jo olemme. Vaikka niin, että tässä sitä hengitellään happea – mistäs se tulee? Se sellainen atomismi ja sellainen mekanistinen maailmantulkinta on jotenkin pelkistänyt meidän todellisuuskäsityksemme harhaiseksi. Siitä pois oppiminen ja sellaisen systeemisemmän maailmantulkinnan oppiminen olisi se ratkaisu. Nythän se ekososiaalinen sivistys viittaa just tähän, että siellä on se ekologinen perusta, joka mahdollistaa, että ihminen voi olla olemassa. Ja sitten kun ihmisiä on olemassa joukko, niin ihmisten välille pitäisi luoda sellainen mahdollisimman oikeudenmukainen meininki. Kaikki muu olisi sen jälkeen ratkaistavissa. Sitten tarvitaan vastuuta, eli siihen heräämistä, että homma on meistä kiinni – ei muista. Ja siihen heräämistä, että kun määrittelee riittävyyden, sen kohtuullisuuden josta lähdit liikkeelle, niin tulee tyytyväiseksi. Jos pystyy määrittelemään mikä riittää, on tyytyväinen. Ja sitten kolmas asia – me yhdessä ollaan vahvoja. Ja se sellainen ihmisten välisen yhteisrintaman luominen ja sellaisen eheyden rakentaminen. Rauhan rakentaminen ja väkivallattomuuteen pyrkiminen kaikessa. Se luo sellaista liimaa meidän välillämme, jolloin meistä tulee vahvoja. Se tarkoittaa käytännössä myös sitä, että me ei pienennetä toisiamme, vaan pikemminkin suurennetaan toisiamme. Me houkutellaan toisissamme olevia ainutlaatuisuuksia esiin ja rakennetaan hyvää tulevaisuutta ne ainutlaatuisuudet edellä, jolloin me siis kompensoidaan pois toisissamme olevat heikkoudet. Jokaisessa on heikkoutta, mutta jokaisessa on myös vahvuutta. Eli tämän tyyppisesti se lähtisi mielestäni rakentumaan, se hyvä tulevaisuus. Tietysti oletuksena ja ihan tosiasiallisena, väistämättömänä periaatteena on sekin, että eilistä et mitenkään voi muuttaa vaikka kuinka haluisit, mutta huomista voit. Huominen ei ole vielä tässä hetkessä läsnä. Siksi siihen voidaan vaikuttaa ja sitä voidaan tehdä tässä. Ja sitä tehdäänkin juuri nyt. Ja jo se, että me otetaan asioita puheeksi, niin se jo luo jonkinlaista tulevaisuutta. Jokainen teko ja jokainen tekemättä jättäminen rakentaa jonkinlaista huomista, jonkinlaista tulevaisuutta. Sillä on väliä, kuinka minä tässä maailmassa olen. Jos vielä lähtisi miettimään sitä, että mikä olisi se toinen näkymä, että kun millään ei ole mitään väliä, niin silloinhan mentäisiin tähän suuruuden ajatteluun. Voitaisiin miettiä, että hetkinen, että tämä yksi planeetta planeettojen joukossa – onko se kaikkeudessa paljon, vai vähän? No, se on kuin hiekansiru Saharassa. Ei tällaisella yhdellä maapallolla ole roolia kaikkeudessa, koska kaikkeus on niin suuri. Eli siinä mielessä, mitä väliä sillä nyt on, mitä minä tässä juttelen, tai jätän juttelematta? Se on yhtä tyhjää, tämän kaikkeuden rinnalla. Eli tietenkin tälle tielle voi lähteä. Se on rationaalinen tie ja se on tosi. Se on argumentoitavissa pitävästi. Mutta nyt, jos ajatellaan tämän planeetan kannalta ja ihmisen hyvän kannalta, niin eihän tuolle tielle kannata lähteä, vaan todeta, että homma riippuu meistä. Tehdään se mitä pitää tehdä sen, joka tietää niin paljon, kuin me nykyihmiset tiedetään. Otetaan tulevaisuus haltuun.

Puhuja 1 [00:15:42]: Joo. Tuo toiveikkuus on varmaan kuitenkin tässä se kaiken A ja O. Ehkä sitä viestiä meidän opettajina, kasvattajina pitää viedä. Mielestäni Osmo Soininvaara on sanonut hienosti tuosta Kiinan ja Intian kytköksestä, että tällä samalla logiikalla voi myös jättää verot maksamatta. Eli siinä on myös tuo samanlainen ajatus.

Puhuja 2 [00:16:06]: Juuri näin.

Puhuja 1 [00:16:07]: Millainen sitten voisi olla semmoinen koulu, joka kasvattaa ekososiaalisuuteen ja hyvään elämään? Miten siellä koulussa voisi rakentaa siitä jotenkin sen meidän tärkeimmän päämäärän?

Puhuja 2 [00:16:16]: Siellä ei pelkästään tunnisteta ongelmia, vaan käydään saman tien ratkaisemaan niitä. Siellä koulussa on sellainen toimintakulttuuri, että tietenkin ongelma pitää nähdä, jotta sen voisi ratkaista, mutta ei jäädä pelkästään ihmettelemään, että tuossa se on nyt asia vähän huonosti, vaan käydään ja muutetaan se asia niin, että se on vähemmän huonosti, tai että se on kokonaan poistunut, se ongelma. Eli ratkaisuja, ratkaisuja, ratkaisuja. Se on ratkaisukeskeinen koulu. Siellä kaikenlaiset ihmiset ovat lähtökohtaisesti arvokkaita olentoja. Eli se jokaisen arvo tulee lunastetuksi siitä, että on saanut jostain syystä syntyä tälle planeetalle ihmisenä, joka tietysti on selittämätön kysymys. Ja oikeastaan aika viehättävä, että se on selittämätöntä, koska tämä kaikkeus kaiken kaikkiaan on aika mykistyttävän selittämätöntä, ja oikeastaan vaan ihmettelyn arvoinen asia. Mutta että se jokaisessa oleva ainutlaatuinen vahvuus otetaan käyttövoimaksi ja ratkaistaan ongelmia. Niitä ongelmia on siinä kouluyhteisössä ihan sellaisia pieniä, jotka pystytään helposti ratkaisemaan, ja sitten on isompia ongelmia, jotka ovat tällaisia planetaarisia ongelmia, kuten nyt muuttuva ilmasto, tai tämä luonnon monimuotoisuuden kaventuminen, tai sitten luonnonvarakysymys. Tai ihmisten välinen eriarvoisuus ja sen lisääntyminen. Mielestäni se on tuossa. Siinä koulussa ei ole pienentäjiä. Siellä on suurentajia. Eli pienentämisellä tarkoitan sitä, että kun jollain tulee joku uusi idea, niin ei nyt heti olla sitä ampumassa alas ja toteamassa, että hei kuule, toi on niin naurettavaa. Mietipä niitä tyyppejä, jotka 150 vuotta sitten, kun me suomalaiset elimme keskimäärin neljäkymppisiksi, niin ovat ehkä ottaneet puheeksi, että tuotahan voisi vähän nostaa, tuota eliniän odotetta. Ja joku olisi ehkä intoutunut heittämään, että hei, pitäisikö tuplata, että elettäisiin kohta kahdeksankymppiseksi? Kyllä mä luulen, että pienentäjät olivat heti paikoilla kertomassa, että ei onnistu. Eivät kuulu ihmisen reviirille tuollaiset asiat, niin kuin elämän jatkaminen, että keskimäärin voisi elää pidemmän elämän, kuin tähän saakka. Ei kuulu ihmisen reviirille. Mitä, jos kuuluisikin? Meidän reviirille kuuluu nykyään ilmastonmuutos, koska se on pääasiassa meidän aiheuttama. Ja tämä kuudes sukupuuttoaalto, koska se on täysin meidän aiheuttama. Ja luonnonvarakysymys. Ne ovat meidän reviirillemme kuuluvia asioita. Ratkaistaan niitäkin päättäväisin toimiin. Mutta jotta näkisi sen, että jotain saadaan aikaiseksi, niin pitää olla niitä hyvin pieniä ongelmia myös, ihan koulun mittaluokassakin suorastaan naurettavan pieniä ongelmia. Mutta että ei mennä niiden ohi, vaan ratkaistaan niitä. Ja että ratkaisijoita on koko yhteisö täynnä.

Puhuja 1 [00:19:16]: Joo. Toi koko yhteisön ratkaisu on varmasti avain. Tämmöinen ihan arjen havainto itsellä on se, että mulla oli aikanaan jotenkin se harhainen käsitys, että jotenkin rehtori tekee sellaista yhteistyötä sen ympärillä olevien hallintokuntien kanssa, ja ne ovat semmoisessa jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Mutta sitten mä huomasin, että se asia ei olekaan näin. Siellä on erilaisia hallintokuntia, joita sitoo erilainen sopimustekniikka. Ja ne eivät mene sieltä sen sopimuksensa yli. Eli tavallaan ne ovat niitä, jotka pienentävät sitä elinajan odotetta. Eli tavallaan tämä on varmaan semmoinen, mihin olisi hyvä saada muutos siihen ajatusmaailmaan ja jotenkin löytää ihmisiä, jotka… Eikä pelkästään ihmisiä, vaan toimintakulttuuria, jolla nuo saisi taklattua, nuo asiat.

Puhuja 2 [00:20:11]: Joo, tämä on sellainen ikuisuusongelma, että kuinka tehdä sektoreidenvälistä yhteistyötä. Se on tosi olennaista, mutta vaikeata.

Puhuja 1 [00:20:20]: Mennäänpä sellaiseen teemaan, että kun tutkitusti ja tunnetusti esimerkiksi taiteella on lyhyempi matka meidän korvien väliin. Mä oon huomannut, että sä teet esimerkiksi omassa työssäsi… Sä oot yhdistänyt tavallaan sun esiintymiseen vaikka silleen, että siellä on ollut vaikka joku tanssija mukana. Raisa Fosterin näin sun kanssasi tekevän, visualisoimassa sun puhetta vaikka tanssin keinoin. Tai sitten sä oot esiintynyt vaikka jazz-bändin kanssa, tai kirkossa, tai taiteilijoiden kanssa. Miten sä koet jotenkin tämän taiteen kytköksen tähän kestävyysteemaan, tai hyvän elämän teemaan, mistä sä puhut?

Puhuja 2 [00:21:01]: Mielestäni se on tosi keskeistä. Ajattelen niin, että tiede ja taide näyttävät suunnan, ja talous ja teknologia antaa vauhdin. Kaikkia tarvitaan, mutta talous ja teknologiat eivät kerro sitä, että mihin kannattaisi mennä. Mikä olisi tavoittelemisen arvoista? Mutta tiede kertoo ja taide kertoo. Tieteen heikkous on se, että varsinkin empiirinen tutkimus, niin se perustuu aineistoihin, jotka on joskus aikaisemmin kerätty, ennen tätä päivää. Sitten niitä on analysoitu. Eli siinä on katse vähän peräpeilissä koko ajan. Taide on vapaa tästä rasitteesta. Taide pystyy saman tien kysymään, että hei, tuossako kaikki. Ai, oliko tuossa ihmisen täysi mitta? Noinko pientä? Noinko vaatimatonta? Eikö voitaisi kuvitella vähän suuremmin? Se on vapaa sellaisesta rationaalisen, kognitiivisen ajattelun kahleista. Se on jotain sellaista, mikä sekunnin murto-osissa tekee meissä jotain sellaista, mikä saa havahtumaan ehkä meidät kokonaan toisenlaiseen todellisuuden tulkintaan. Se on huikea, se taiteen voima. Jos ajatellaan vaikka musiikkia, se pystyy sekunneissa tuomaan muistikuvan jostain kauan sitten tapahtuneesta tosiasiasta, joka kuuluu omaan elämähistoriaan, mutta johon ei välttämättä olisi päässyt vaikka terapiaprosessissa kiinni, ennen kuin vuosien työstön jälkeen. Sitten kun sä pääset taiteen keinoin kiinni johonkin tällaiseen sun historiassa olevaan asiaan, niin sittenhän sä voit lähteä sitä työstämään, jos haluat. Jos se on sellainen asia, mitä täytyy työstää. Eli taiteen voima on jotenkin ihan suorastaan sanoinkuvaamaton. Nimenomaan se voima tässä tilanteessa perustuu siihen, että sen avulla me pystytään irrottautumaan sellaisesta rationaalisen päättelyn kahleista ja kuvittelemaan jotain sellaisia tavoittelemisen arvoisia ihanteita, jotka ovat vetovoimaisia ja houkuttelevan hyviä. Niitä me tarvitaan, koska synkkyyksiä me pystytään oikein helposti lausumaan toisillemme, ja dystooppiset maailmat ovat helppoja meidän kuvitella. Mutta luoda näkymä johonkin houkuttelevan hyvään, niin se on meille yllättävän vaikeata. Se johtuu ehkä siitä, että esimerkiksi media elää kielteisyydestä. Kielteisiä otsikoita me tykätään klikkailla ja kielteisiä otsikoita siksi me saadaan. Myönteiset asiat eivät ole uutisia, mutta kielteiset ovat. Eli meillä on synkkyyden lävistämä media jatkuvasti ympärillä ja suorastaan rasitteena. Se ei kovin paljon tunnelmaa nostata, että me tehdään itsemme tietoiseksi siitä kauheudesta, joka tässä meitä ympäröi. Se ihmisen pahuus, joka on tosiasia, mutta hyvyyttä on enemmän kuin pahuutta – kuitenkin väittäisin. Siksi on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin hyvä ottaa sitä taiteen käyttövoimaa, jotta sen avulla päästäisiin ylevöittämään mieltä ja päästäisiin jotenkin haltioitumaan siitä elämän ihmeestä, jota juuri tässä ja nyt me koetaan.

Puhuja 1 [00:24:28]: Jos me vedetään vähän tätä keskustelua yhteen, niin mitä meidän pitäisi nyt varhaiskasvatuksessa, perusopetuksessa, toisella asteella, korkeakoulutuksessa tehdä, jotta me pystyttäisiin vahvistamaan vähän noita edellä mainittuja asioita, joista me puhuttiin, ja rakentaa tämmöinen toivon ilmapiiri.

Puhuja 2 [00:24:47]: Hahmottaa maailma tosiasiaperustaisesti. Niin, että ihminen on osa tätä luontoa. Eli ihmisen olemassaolo perustuu luonnon elinvoimaisuuteen. Jos luonnon elinvoimaisuus hiipuu, niin ihmisen olemassaolo siis kyseenalaistuu. Eli se on ehdoton ykkösedellytys ihmiselle, se elinvoimainen luonto. Ja sitten ottaa todesta se, että reiluutta me tarvitaan meidän välillemme. Ihmisten välille. Se palautuu siihen, että jokainen on arvokas pelkästään ihmiseksi syntymisen perusteella. Tämä on tavallaan sellainen maailmankuvallinen kysymys, joka oikeastaan on palautettavissa tiedeperustaiseen näkymään siitä, että elämän edellytykset mahdollistavat ihmisen olemassaolon. Ja sitten ihmisoikeuksien ylevään periaatteeseen, että jokainen on arvokas pelkästään ihmiseksi syntymisen perusteella. Ja sitten todeta, että kyllä ongelmia riittää, mutta että onko ratkaisijoita riittävästi. Käydä ratkaisemaan niitä ongelmia. Kun sä käyt ratkaisemaan ongelmia, niin sä löydät mielekkyyttä sun olemassaolollesi. Sellaista tarkoituksellisuutta. Silloin kun niitä ongelmia ratkaisee, niin sellainen ahdistus alkaa väistymään, koska tekee sitä minkä tietää, että sitä pitää tehdä. Eli tietoisuus tuo meille näkymän siitä, että joitakin asioita pitää ratkaista ja joihinkin ongelmiin pitää tarttua. Sitten se tarttuminen antaa elämälle mielekkyyttä, merkitystä, tarkoituksellisuutta. Ehkä sitten tätä kaikkea ympäröi se sellainen systeeminen maailmantulkinta. Mä sanoisin, että jos sellaista atomismiin, mekanistiseen maailmantulkintaan, tällaiseen reduktionismiin, irrallisuuteen perustuvaa maailmantulkintaa pystyisi avartamaan tällaisiin yhteyksien kautta ajattelun malleihin, niin silloin koulu olisi tekemässä sitä, mitä koulun täytyy tehdä. Eli käytännössä siis, jos pystyt avaamaan kännykän takakannen, niin kyllä sä näet nopeasti, että ai, tuossa on tuo vihreä komponentti, tuossa on tuo harmaa komponentti ja tuolla on tuo punertava komponentti. Sä löydät sieltä ne osat, mistä se puhelin on tehty. Mutta mitä sä et näe? Näiden osien välillä on vuorovaikutusta. Ne osat keskustelevat keskenään. Ja jos siellä on yksikin vuorovaikutus rikki, niin puhelin ei toimi. Tämä on se lisäarvo, jonka se systeeminen maailmantulkinta tuo. Me nähdään enemmän tosiasiaperusteisesti maailma. Kun kytkösten kautta oppii ajattelemaan, niin huomaa että hetkinen, jos mä kerran olen osa jotakin, niin mähän voin vaikuttaa siihen, minkä osa minä olen. Totta vai ei? Ja sitten kun mä pystyn vaikuttamaan johonkin, mä saan sieltä mielekkyyksiä mun olemassaololleni ja elämälleni. Pystyn ehkä aamulla tunnistamaan, että hei, mulla on kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän hyvää syytä elää tämä päivä. Ollaan aika lailla perustavanlaatuisissa ihmisyyden kysymyksissä, löytämässä tarkoituksellisuuksia omalle olemassaololle. Mä näkisin, että sellainen systeeminen maailmantulkinta on keskeisin tavoite ja tarkoitus koululle. Sehän viittaa siihen, että meidän pitäisi ehkä oppiminenkin ajatella tietoja, taitoja ja asenteita avarammin. Ehkä just arvojen, uskomusten ja maailmankuvien kautta. Mikä on vähän ollut meille silleen, että hei, ei nyt puututa näihin arvoihin, uskomuksiin ja maailmankuviin. Mutta tämä aika ehkä huutaa just sitä, että mitäpä jos käytäisiin työstämään niitä. Ja niiden työstämiseen, siellä on se taide on ihan uskomattoman hyvä työkalu, koska se ottaa sun kuvittelukyvyn käyttöön. Se ei koskaan tee sulle väkivaltaa, vaan se käsittelee sua sun oman elämänhistoriasi huomioiden. Jotenkin tämän tyyppisistä aineksista mä sanoisin, että se koulun tarkoitus tässä nykyajassa olisi toteutettu. Se olisi enemmän uuden luomista ja yhteiskunnan uudistamista, kuin olemassaolon jatkuvuuden varmistamista. Tietenkin sitäkin tarvitaan, mutta jotenkin ei tarvitse muuta kuin jatkaa kuten tähän asti, niin meille käy huonosti. Siksi tarvitaan myös käännettä ja sen kuvittelemista, mitä se käänne käytännössä olisi sitten ihan arkisina tekoina.

Puhuja 1 [00:29:31]: Joo, eli tarvitaan arvojen ja maailmankuvien tulkintaa. Ja ehkä siellä koulussa on hyvä välillä kysyä, että miksi asioita tehdään.

Puhuja 2 [00:29:42]: Juuri näin.

Puhuja 1 [00:29:43]: Kiitos Arto tästä tuokiosta. Mun nimi on Tombergin Jussi ja mä oon kehittäjäopettaja Oulusta. Kiitos, kun kuuntelit Sivistyksen supervoimia -podcastin.

Juonto [00:29:53]: Tätä podcast-sarjaa ovat tekemässä Oulun kaupungin, Oulun yliopiston sekä Pohjois-Suomen Aluehallintoviraston supervoimakkaat ammattilaiset. Tekniikan hoitaa Äänitalo Pacila ja kaikessa muussa upeassa auttaa mainostoimisto Uleåborg.