#26 Lukutaidon merkitys nyt ja tulevaisuudessa

 

Juonto [00:00:00]: Tietoa, tutkimuksia, tuloksia. Sivistyksen supervoimia -podcast. Sivistys on supervoima, joka kasvattaa tiedolle ja taidolle siivet. Tämän podcastin tavoitteena on esitellä uusia tutkimusaiheita ja tuloksia opetus- ja kasvatusalan henkilöstölle. Kuuntele ja vahvistu.

 

Puhuja 1 [00:00:25]: Terve, Anna.

 

Puhuja 2 [00:00:25]: Moi, Päivi.

 

Puhuja 1 [00:00:27]: Ihanaa, että oot yhdessä mun kanssa täällä nyt puhumassa lukutaidosta. Se on varmasti sellainen aihe, joka on meille molemmille ollut ihan lapsesta asti tärkeä. Ja sitten oman työn ja opintojen kautta myös. Jos sä kerrot ensin, kuka sä oot ja millä taustalla?

 

Puhuja 2 [00:00:48]: Joo. Mä oon siis Anna Isola. Mä oon äidinkielen ja kirjallisuuden ja S2:n, eli suomi toisena kielenä opettaja. Mä oon erinäisissä kouluissa opettanut näitä aineita jo aika kauan. Ehkä pisimmän urani olen tehnyt kansainvälisen koulun S2-opettajana. Ja sitten mä siinä ohessa olen tehnyt tosi paljon semmoista muuta, niin sanottua lukutaitotyötä. Eli mä oon ollut esimerkiksi meidän kirjasto-ope ja vastuussa tämmöisistä esim. lukutaitokampanjoista ja lukemaan innostamisesta. Mä olen toiselta toimeltani… En ehkä ammatiltani, mutta toimeltani, myös kirjailija. Sitäkin kautta mulle on tosi suuri intohimo tämä lukeminen ja kirjallisuus.

 

Puhuja 1 [00:01:43]: Ja kirjoittaminen.

 

Puhuja 2 [00:01:45]: Ja kirjoittaminen, kyllä. Ehkä ennen kaikkea kirjoittaminen.

 

Puhuja 1 [00:01:47]: Joo. Me tunnetaankin juuri kirjallisuuden ja suomen kielen opintojen ajoilta. Meitä yhdistää myös syntymävuosi – 1982.

 

Puhuja 2 [00:01:58]: Joo.

 

Puhuja 1 [00:01:59]: Ollaan jotenkin sitä sellaista, mitä sanotaan välisukupolveksi. Mä taas olen tässä sitä varten, että mun väitöskirjani, joka valmistui tuossa joulukuussa 2022, niin käsitteli lukutaitokysymystä. Suomi toisena kielenä opetus oli se konteksti, perusopetuksen valmistavassa luokassa, maahanmuuttotaustaisten lasten kanssa. Sen äärellä pohdin pitkään, 11 vuotta, aika intensiivisesti näitä lukutaitokysymyksiä eri näkökulmista. Toki ajankohta on myös ollut kiinnostava, koska paljon on ollut meneillään toisaalta tällaisen monilukutaidon ja digitalisoitumisen, ja sitten toisaalta ehkä tällaisen PISA… Suomalainen PISA-maine – tämmöisen keskustelun ympärillä. Ja sitten samaan aikaan vielä tämä maahanmuutto on ihan eri lailla globalisaation mukana lisääntynyt. Eli siinä oli aika paljon meneillään asioita. Toimin myös yliopisto-opettajana, suomen opettajana. Opetan yliopiston kansainvälisille ihmisille suomea. Vaikkakin tämä siis väitöskirja keskittyy lapsiin ja alakouluikäisiin.

 

Puhuja 2 [00:03:04]: Joo. Ja musta oli hauskaa, että sä pyysit just mut tähän keskustelukaveriksi, kun sun tosiaan tutkimuksesi keskittyy niihin aika pieniin lapsiin ja valmistavaan luokkaan, mikä itse asiassa on niitä harvoja suomen kielen opetuksen osa-alueita, mistä mulla ei ole kokemusta. Mä sitten ehkä tässä keskustelussa kuitenkin edustan enemmän sitä toista päätyä. Jos me ajatellaan jotenkin peruskoulua semmoisena jatkumona, niin sitten mun havaintoni esimerkiksi lukutaidosta ja vaikkapa sen rapautumisesta keskittyvät sinne äidinkielisten, yläkouluikäisten oppilaiden lukemiseen ja kirjoittamiseen ja lukutaitoon.

 

Puhuja 1 [00:03:46]: Joo. Me pohdittiinkin myös sitä sukupolvi-näkökulmaa, että kun ollaan tosiaan vähän niin kuin boomereiden ja Z-sukupolven välistä. Ei olla diginatiiveja ollenkaan. Kerrotko sun tästä taustasta lapsena, että millaista sulla oli lukemaan oppiminen ja lukutaitotoiminta?

 

Puhuja 2 [00:04:08]: Joo. Tämä oli yksi nautinnollisimpia juttuja tässä sun väitöskirjan lukemisessa, oli miettiä niitä omia pikkulukutaitoja. Päivi kohta kertoo enemmän niistä, mutta siis niitä tavallaan syitä, kun mä huomasin tässä lukiessa sen tosi selkeän ajatuksen, että kun me opetellaan lukemaan tai luetaan, niin ne syyt haluta sitä lukemista ja haluta oppia lukemaan löytyvät monesti ihan muualta, kuin sieltä tekstistä. Mä oon oppinut aika varhain lukemaan. Jo kauan ennen kouluikää. Mä muistan, että mulla yksi semmoinen tärkeä motivaattori oli se, että mulla oli vanhempi veli, ja mun veljen huoneessa oli semmoinen vanha pulpetti. Se jotenkin liittyi siihen kouluun ja kaikkeen hienoon, mitä se koulu ehkä mulle edusti. Mä oon opettajaperheestä ja mä oon kulkenut esimerkiksi isän mukana semmoisena kuunteluoppilaana tosi pitkään. Se koulu oli mulle semmoinen tavoiteltava asia ja semmoinen haave. Sitten siinä isoveljen pulpetissa mä sain tavallaan leikkiä koulua ja opetella lukemaan. Sitten, kun se lukutaito sieltä alkoi kehittymään, niin mä muistan sen, että mä sain siirtyä tavallaan pois siitä, että aikuiset lukevat mulle. Sitten mä sain valita vaikka mummolan hyllystä semmosia tädin vanhoja kirjoja, joissa ei ollut kuvia. Se tuntui musta jotenkin semmoiselta tosi tärkeältä siirtymäriitiltä, että mä astun johonkin ehkä isompien maailmaan siinä. Pystyn toimimaan yksin. Mitäs sulla on?

 

Puhuja 1 [00:05:41]: Jotakin ehkä samankaltaista. Mulla ehkä lapsuudessa oli tärkeässä roolissa kirjasto. Meidän koulun vieressä oli koulukirjasto ja sitten vietin siellä koulun jälkeen paljon aikaa. Se kirjasto oli sellainen tärkeä osa arkea. Kuten aika moni suomalainen, niin meilläkin on ollut se, että äiti luki iltaisin meille tarinoita. Oli aivan mahtavaa, kun tuli Viisikot. Just Viisikoista olen itse opetellut kirjan lukemisen lapsena ja siirtynyt Neiti Etsiviin. Semmoinen koukuttavuus oli ehkä se, mitä siitä lukemisesta eniten sai. Varmaan sen ajan se koukkuttuminen ja se nautinto siinä lukemisessa ja se motiivi ja halu on tullut siitä sellaisesta, että se dopamiini on ikään kuin tullut sieltä kirjan tarinasta ja juonesta. Varmasti se on ollut paljon hitaampi prosessi kuin tämän päivän maailmassa, jossa sitä dopamiinia epäilemättä haetaan sellaisesta paljon kiihkeämmällä tahdilla toimivasta maailmasta. Me puhuttiinkin tätä lukutaitoa miettiessämme just siitä, että me ollaan myös molemmat äitejä ja aika samanikäisten lasten äitejä myös. Seurataan tosiaan tätä lasten ja nuorten lukemista erilaisissa ympäristöissä, niin että jännästi tämän oman väitöskirjani jälkeen juuri -22 joulun jälkeen oikeastaan tämä tekoälyskene on iskenyt läpi. Ja sitten meillä varmaan on joitakin mietteitä myös siitä. Mitä Anna olet viime aikoina opettajan työssä miettinyt tekoälyn käytöstä ja kirjallisuuden ja lukemisen ja kirjoittamisen opettamisesta?

 

Puhuja 2 [00:07:23]: Niin, kai se mikä mulla siitä ensimmäisenä tuli mieleen, tai siis kun olen seurannut selkeästi enemmän sivusta tätä keskustelua siitä vaikka, että mä en tavallaan ehkä tekoälystä halua lausua mitään tavallaan oman alani ulkopuolelta, mutta nimenomaan äidinkielen opettamisen näkökulmasta, että millä tavalla ihmiset ehkä ovat keskustelleet, että miten me lähdettäisiin hyödyntämään tekoälyä äidinkielen opetuksessa. Mä ehkä näen siinä kaikuja tonne 10-15 vuoden taakse, kun me puhuttiin digiloikasta. Ja sitten samalla myös tämmöisestä monilukutaidosta. Mä olin silloin verraten nuori ja kokematon opettaja, mutta mä muistan, että ehkä se tunne mikä niiltä vuosilta jäi oli se, että ehkä sitä keskustelua ei käyty. Ja niitä ratkaisuja ei tehty sillä tavalla vaikka sen oppiaineen omista tarpeista käsin. Mä koin esimerkiksi tosi vahvasti, että siinä kirjallisuus jäi pahasti paitsioon. Meillä oli semmoinen vähintäänkin vaihe, kun vaikkapa ihan siis painetut oppikirjat ja kirjojen lukeminen, ja sitten tavallaan sellainen perinteinen lukeminen lukemisena ja kirjoittaminen kirjoittamisena ehkä jotenkin oli vanhanaikaista. Ja sitten tavallaan, kun me vaikka tuotiin digitalisaatiota kouluun, niin ei ehkä käyty hirveästi sellaista kriittistä keskustelua siitä, että kun jotakin tuodaan, niin mistä me luovutaan. Ja keskustellaanko me yhdessä siitä, että mistä luovutaan? Ja kyllä kai me aika yhtä mieltä ollaan siitä, että nimenomaan se keskittynyt lukeminen, kirjallisuuden lukeminen, ja sitten esim. käsin kirjoittaminen ovat niitä suuria häviäjiä olleet siinä. Ja se, mikä mua surettaa ehkä kaikista eniten on se, että kirjojen lukeminen ehkä ulkoistui siinä vaiheessa tosi vahvasti koteihin. Ja sitten tavallaan syntyi sitä semmoista polarisaatiota. Meillä on tietenkin edelleenkin tosi hyviä lukijoita oppilaissa, mutta sitten hyvin paljon sellaisia, joiden kohdalla koulu yrittää nyt tehdä korjausliikettä. Mä oon tavallaan hirveän onnellinen siitä, että nythän kirjan sellainen arvonpalautus on kyllä tapahtunut. Me puhutaan koulussa paljon taas kirjallisuuden merkityksestä ja hyvin monet semmoiset teemapäivät vaikka kouluissa liittyvät lukemiseen. Opettajat tekevät tavallaan semmoista perinteistä lukutaitotyötä taas tosi antaumuksella. Mutta samalla, kun kysyit tekoälystä, niin mun ehkä suuri huoleni on, että maltetaanko me tällä kertaa käydä sitä keskustelua siitä, että mistä me luovutaan ja millä ehdoilla vaikka mun oppiaineeseeni tuodaan sitä tekoälyn soveltamista?

 

Puhuja 1 [00:10:03]: Joo. Ja just tämä, että tekoäly on nimestään huolimatta kuitenkin kielimalli, jossa pohjana on se internetin maailmaan varastoitunut kielivaranto, joka tavallaan edustaa hyvinkin sitä maailmanjärjestystä, jossa on erilaisia valtasuhteita ja anglosentrismiä. Paljon englannin kieltä. Ja valkoisuus, mikä oli vaikka yksi oman väitöskirjani tosi kiinnostava näkökulma itselleni. Siis se, että kun katsotaan tällaista ei-valkoista lukutaitoa, ja herkästi siirrytään puhumaan vaikka luku- ja kirjoitustaidottomuudesta, niin siihen liittyy yllättävän paljon arvostuksia, mitkä eivät välttämättä sitten ole aina ihan oikeudenmukaisia tällaisessa tilanteessa, jossa meillä väestöpohja muuttuu aika erilaiseksi, ja tavallaan se lukutaidon ymmärrys pitäisi pystyä myös laajentaa. Mä näen jonkunlaisena haasteena sen, että se kielimalli halutaan jotenkin pohjaksi sille, mitä me koulussa ja oppimisessa aletaan hyödyntämään, niin laajamittaisesti ainakin itselle vaikuttaa, että se kovasti on tulossa – ja on tullut jo oppimiseen. Se kiinnostaa mua siinäkin mielessä, että miten Anna säkin olet myös kirjailija, ja että miten me tuotetaan tekstejä. Ja minkä mä näen tuolla yliopistossa omassa työssä myös, kun on tullut myös ehkä kymmenessä vuodessa yhä laajempi englanninkielistyminen, eli me tehdään paljon koulutusohjelmissa työtä englanniksi, kirjoitetaan opinnäytetöitä englanniksi. Samaan aikaan mun työ suomen opettajana olisi kansainvälistä väkeä, jota on jopa 30 prosenttia nykyään meidän yliopistossa Oulussa henkilöstössäkin, niin mä opetan sinne päin suomea. Ja toivon, että he taas pääsisivät ikään kuin samalle tasolle siinä Suomessa, missä ehkä se meidän muu yliopistomme on englannissa. Eli puhutaan tällaisesta B2-tason kielitaidosta, joka ei ole vielä sitä C-tason tällaista korkeinta kielitaitoa. Ja just tämä haaste tuleekin sitten siinä, että jos mietitään mitä kirjallisuus luo maailmaan, tai mitä tiede luo maailmaan, niin senhän pitäisi olla jotain täysin uutta. Täysin uniikkia. Kirkkainta, uusinta, uniikeinta ajattelua, miten uutuus astuu maailmaan. Ja se, että me käytetäänkin yhtäkkiä nyt vielä sen ehkä heikenneen kielitaidon apukaverina yhtäkkiä meidän ajattelussamme ja ideoinnissamme kielimalleihin pohjautuvaa niin sanottua tekoälyä, josta on esimerkiksi kritisoitu tällaista enshittification-huolta. Että tavallaan, kun se nyt ei välttämättä se internetin tietomassa itsessäänkään ole maailman korkeatasoisinta kaikilta osin, niin ikään kuin siihen pile up, tavallaan yhä lisääntyy ja kertautuu se, että mikä se laatu on, mihin tämä koko tekoälyjuttu nyt pohjautuu. Resonoiko Anna tämä ajatus sinulla?

 

Puhuja 2 [00:13:00]: Joo, kun tavallaan minä olen vähän ehkä kyllästynyt siihen positioon, mihin ehkä äidinkielen opettaja tosi usein joutuu – siihen huolipuheen puhujaksi. Nimenomaan minä ehkä kaipaisin sellaista syvällistä keskustelua nyt tekoälyn suhteen tai ilman tekoälyä siitä, että mitä meidän mielestämme vaikka äidinkielen opetuksessa ja opetuksessa ylipäätään… Mikä on teksti? Mitä on kirjoittaminen? Mitä on lukeminen? Onko esimerkiksi, kun me opetetaan kirjoittamista, tai pyydetään oppilasta vaikka kirjoittamaan, niin mikä se sen kirjoittama teksti on? Onko se vaan joku sellainen tuotos, jonka se tuottaa? Vai onko siinä kyse kuitenkin siitä ihmisestä siellä tekstissä? Kun mä olen ajatellut näitä tekoälyn soveltamistapoja, mistä mä olen nyt tähän mennessä kuullut esimerkiksi, että opettajat käyttävät sitä oppilaiden kanssa tekstien ideointiin, vaikkapa mielipidetekstin aiheen löytämiseen. Tai sitten jopa sitä, että opettajat itsekin käyttävät sitä työssään vaikka viestien tuottamiseen tai muuhun, niin onko se sitten vaan mun jotenkin sitä, että mitä sukupolvea mä edustan, että mua vaivaa ihan kauheasti ajatus siitä vaikka, että mulle itselleni lähetettäisiin viesti, joka on tekoälyn kirjoittama, mutta ihmisen allekirjoittama. Siinä on jotakin sellaista… En tiedä onko valheellista tai huiputusta oikea sana, mutta että yllättäen, kun tavallaan vanha, entinen kirjallisuuden opiskelija on tottunut siihen, että me puhutaan siitä, että tekijä on kuollut, niin yhtäkkiä mä huomaan, että mä en ole valmis luopumaan siitä tekijästä tekstin takana ja siitä ihmisestä tekstin takana. Mäkin toki olen jo ehtinyt törmätä oppilaan tekoälyllä kirjoittamaan aineeseen. Se on tosi jännä tavallaan, mitä se sellainen teksti paljastaa siitä, että millainen on se normaali oppilaan kirjoittama teksti. Ja tavallaan, kun se tekoälyhän… Sehän ei kirjoita vaikka suomalaisen nuoren maailmasta käsi ollenkaan. Opettajahan tunnistaa sen tekoälyn kirjoittamaksi just siitä, että se teksti tavallaan leijailee semmoisessa tilassa, joka ei näytä suomalaiselta, mutta ei miltään muultakaan. Eikä linkity tavallaan niihin ilmiöihin ja siihen arkeen ja siihen kieleen, jossa se opettaja ja oppilas päivittäin elävät yhdessä. Ja sitten tavallaan mä ehkä siitä huomasin sen, että silloinkin kun oppilas on vielä sellainen harjoitteleva kirjoittaja, tai vaikka aika heikkokin kirjoittaja, niin siltihän sillä on se tunnistettava kirjoittajan ääni. Ja se tekoälyn kirjoittama teksti siihen verrattuna on jotenkin tosi surullinen ja tyhjä. Se tuntuu vähän semmoiselta tyhjältä huudolta tyhjyyteen. Että kuka tässä viestii ja kenelle? Ei kukaan yhtään kenellekään, eikä yhtään mistään.

 

Puhuja 1 [00:16:09]: Joo. Ja mä ehkä haluaisin tohon jatkaakin siitä, että mulla väitöskirjatutkimuksessa yksi näkökulma, mitä olin kiinnostunut selvittelemään lukemisessa ja kirjoittamisessa, oli siis ruumiillisuus ja aistisuus. Monet aistit lukemisessa ja kirjoittamisessa. Ehkä myös perustuen sinne lapsuuden koulukirjastohetkiin, jossa oli jotenkin hiljaista, rauhallista. Pehmeä äänimaailma. Just se, miten kirjastossa piti olla hiljaa. Siihen kuului se, että ei saa korottaa ääntä, eikä saa hosua eikä hötkyillä. Ja sitten siihen tuli se rauhoittuminen ja uppoutuminen ja syventyminen ja hiljaisuus ja sellainen. Etä miltä se tuntui kehossakin se rauhoittuminen siinä iltapäivällä? Ja tavallaan ne kirjojen tuoksut siellä kirjastossa, missä oli aina myös puhdasta ja asiat järjestyksessä. Ja semmoinen lempeä tunnelma. Kirjastohan on itse asiassa vieläkin paljon tällainen jännä keidas meidän maailmassamme, jossa kaupallisuus ei kuulu siihen asiaan. Ja ei myöskään ehkä sellainen välineellisyys, että siellä käytäisiin hyödyn takia, vaan siellä jotenkin käyvää sellaisen varsin tasa-arvoisen, sisäisen motivaation pohjalta ehkäpä. Tämä tekoäly toki kyseenalaistaa myös jotenkin sitä sellaista missä on se ihminen. Kuka on ihminen? Katoaako joku sellainen yksityisyys vielä enemmän, kuin tällä hetkellä? Että just, että jos se kirjastohetki lapsuudessa oli itselle sellainen varsin myös yksityinen ja intiimikin ehkä jollakin tavalla, se oman lukemisen suhde siihen kirjaan – mitä kirjassa tapahtui. Saattoi ehkä saada lukea jotakin kirjoja, mistä ei olisi halunnut puhua kenenkään kanssa, ja joskus käydä salaa aikuisten osastolla ja tällaisia. Tänä päivänä sitten ollaankin yhtäkkiä sellaisessa, missä koko ajan vyöryy kaikkia intressejä, hälyä ja motiiveja, rahan ahneutta, kaupallisuutta ja mainoksia. Kaikkea mahdollista tunkee joka puolelta siihen tekstimaailmaan, missä ne omatkin lapset esimerkiksi kasvavat. Kyllä siinä valtava muutos on tosi nopeasti tapahtunut. Ja sitten oikeastaan just tämä ylikiihdytys, mikä meidän maailmassa on ollut meneillään. Ja miten se vaikuttaa just esimerkiksi ihmisen suhteeseen luontoon ja ympäristöön ja ihmiseen osana luontoa? Ihmisen materiaaliseen riippuvaisuuteen luonnosta. Minä näkisin jotenkin vahvasti ja olen siitä kirjoittanut väitöskirjassani, että nämä ongelmat ovat varmaan yksiä sellaisia juurisyitä myös ilmastonmuutokselle ja sille vakavalle, meneillään olevalle luontokadolle. Anna, sun kanssasi olisi tosi kiinnostavaa puhua ehkä vielä siitä, että miten näkisit tämän tällaisen lukemisen ja kirjallisuuden kirjoittamisen tekstit tällaisena ehkä kapinana ylikiihtynyttä maailmantahtia vastaan. Millaisia ajatuksia sulla ehkä olisi äidinkielenopettajana siitä ja kirjailijana?

 

Puhuja 2 [00:18:58]: Sä puhut tässä väitöskirjassa tästä hyötyajattelusta, että miten sä ehkä ajattelet niin, että se on osa sitä… Osa, yksi niistä syistä, minkä takia ehkä tämä lukutaito on päässyt rappeutumaan. Että se on jotenkin tosi kapea se käsitys lukutaidosta, jos me aletaan miettimään sitä sieltä hyödyn kannalta. Mä ajattelen, että varsinkin kirjallisuus sopii tosi huonosti sellaiseen hyötyajatteluun. Sehän on tosi epähyödyllistä. Ja sitten äsken puhuit siitä semmoisesta yksityisyydestä, kun mä en oikein muista lapsuudesta lukemiseen liittyen, että se olisi ikinä ollut hirveän yhteisöllistä. Ehkä tämä taas liittyy siihen, että mitä sitten taas vaikka ne ruudut edustivat meidän lapsuudessamme, niin meillähän oli vain se yksi yhteinen ruutu kotona. Siis se telkkariruutu. Koko perhe katsoi sitä samaa ohjelmaa. Sitten tavallaan nyt ne ruudut ovat niitä, missä vaikka lapsi on yksin ja tavallaan autonomisena, ilman vanhempia. Ja kaikilla on ne omat ruudut. Ja sitten taas kirjallisuus oli mulle tosi äkkiä silloin lapsena se autonomian paikka. Sitten varsinkin kun oppi lukemaan kunnolla, niin sitten tavallaan kukaanhan ei rajoittanut eikä määritellyt sitä, että mitä vaikka siellä kirjastossa luki. Pystyi vaikka lukemaan kauhua, tai jotain seksuaalisuuteen liittyviä kirjoja salaa aikuisilta. Jotenkin palatakseni siihen huolipuheeseen ja siihen omaan positioon äidinkielen opettajana, niin kyllä minua vaivaa tosi paljon se rooli, joka jotenkin tuntuu aina tipahtavan itselle. Että kun minä puolustan vaikka perinteistä kirjallisuutta, perinteistä lukemista, hidasta lukemista, niin sitten minä samalla joudun jotenkin taistelemaan näitä muita voimia vastaan. Mä joudun semmoiseen positioon, missä mä vaikka en arvosta vaikka sitä digitaalista maailmaa, jossa lapset ja nuoret kuitenkin elävät. Ja mä tavallaan ajattelen, että siinä samassa maailmassa myös ehkä erikieliset ihmiset pystyvät toimimaan ihan eri tavalla autonomisesti, ilman sitä vaikka kielitaitoa, tai kirjoitustaitoa, tai lukutaitoa. Lapset ja nuorethan luovat siellä kaikenlaista ja se on heille tosi tärkeä maailma. Miksi me aikuiset sitten emme… Mikä siinä kuitenkin tökkii? Onko se se, että kun me ei osata itse toimia siinä maailmassa? Me ei osata itse samalla tavalla käyttää. Me ei olla diginatiiveja. Vai onko se sitten sitä, että jos me vaikka hyväksyttäisiin se, että vaikka perinteinen kirjan lukeminen on yhtä arvokasta, kuin vaikka se digitaalinen toiminta, pelien pelaaminen, videot, ääniviestit? Niin, sitten se, että mitä tapahtuisi sille koulun roolille. Mikä sen jälkeen on edes koulun, tai opettajan rooli? Ja eikö se silloin tarkoita sitä, että vaikka digitalisaatio on… Se edistää demokratiaa ja lasten autonomiaa. Ja sitten kuitenkin mä ajattelen, että jos vaikka me tiputettaisiin sieltä lukkarin pallilta, eli sieltä sen arvonmäärittelijän pallilta se koulu ja opettaja, niin sitten sehän täyttyy, se tyhjiö. Ja mikä sen täyttää? Se on ehkä se, mikä itseä vaivaa. Vaikka digitalisaation suhteen edelleenkin koulussa mä kaipaisin paljon enemmän keskustelua siitä, että kuka tästä hyötyy. Mitkä tahot vaikuttavat näiden asioiden takana? Ja ovatko niiden tahojen pyrkimykset linjassa vaikka meidän opetussuunnitelman arvojen kanssa?

 

Puhuja 1 [00:22:52]: Todellakin. Tämä kaupallinen puoli, mikä tunkeutuu, ja nämä kaupalliset intressit oikeastaan minulle tämän minun oman väitöstyöni pohjalta näyttäytyvy siinä, mikä se pohjimmainen haaste on. Itse asiassa kouluihinkin on tunkeutunut yhä vahvemmin just digitalisaation myötä kaikkia isoja maailman suurimpia digiyhtiöitä. Microsoftit, Metat, kaikki tunkevat kouluun. Ja ovat halunneetkin kovasti kehittää koulussa käytettäviä sovelluksia, koska se on ollut hieno markkina ihan ympäri maailman. Se alkoi näyttäytymään minulle itselleni sitä analyysiä tehdessä ihan sellaisena vähän niin kuin mustana aukkona. Eli se ei tavallaan välttämättä ole siinä digitaalisuudessa itsessään, mutta se ongelma on minun nähdäkseni se, että se digitaalisuus pohjautuu varsin kaupalliseen skeneen, jossa ne eivät ole varsinaisesti hyväntahtoisia ne intressit, jotka siellä tämän kaupallisen digimaailman taustalla vaikuttavat. Ja nimenomaan tällainen ultrakapitalistinen vauhti, jolla halutaan tuottaa yhä tehokkaammin ja nopeammin lisäarvoa näille jättiyhtiöille. Siinä, että äiti jää yksin, tai vanhempi jää yksin, äidinkielen opettaja jää yksin, koulu jää yksin, niin tavallaan eivät siinä ole mitkään tasa-arvoiset tekstit kilpailemassa keskenään, eli perinteinen teksti ja digiteksti, vaan siinähän kilpailevat ikään kuin… Ylikiihtyneessä maailmassa väsynyt vanhempi kilpailee maailman jättiyritysten kanssa siitä, että se oma lapsi on sen oman laitteen ja näytön kautta imussa johonkin sellaiseen, joka haluaa vallata sen lapsen ihan kognitiivisenkin tason. Sosiaalisen elämän. Vuorovaikutuksen. Sen lapsen maailman. Jos mittaa ihan tunneissa, niin kuinka ison osan siitä maailmasta ne eri yritykset pystyvät jo tänä päivänä vaikka minunkin lasten elämässä valtaamaan? Tämä tällainen mustaaukkomainen imu oikeastaan on se, minkä kanssa mun mielestäni se perinteinen lukutaito näyttää kilpailevan. Ja siinä se, että mitä siinä pystyy tekemään kasvattajana, ja myös tulevia sukupolvia ajatellen ja tulevaa planeettaa varten, niin me ehkä jaetaan sellainen vähän huoli sellaisesta kuitenkin huolipuheesta huolimatta. Sellainen huoli, että tavallaan mihin me ollaan kasvattamassa. Että mulla ei mene läpi se sellainen edistyspuhe siitä, että tämä tekoäly on nyt se suuri tulevaisuus ja että tämä on nyt väistämättä se murros, millä me se tulevaisuuden maailma rakennetaan, koska edistyksen suurikertomus on aika lailla tiensä päässä. Meidän maailmamme ei enää kestä samanlaista edistystä, mille me ollaan tässä muutama vuosisata länsimaista ajattelua rakennettu. Tavallaan mä ajattelen, että näillä lapsilla ja nuorilla on edessään ihan erilainen maailma. Selviytyminen tosi erilaisella planeetalla. Ja se, että se tekoäly ei varmasti ole se ainut ratkaisu, mikä heillä on odottamassa, ja sen käyttötaidot. Kyllä me jotakin muutakin, ihan muunlaista sisältöä joudutaan miettimään tämän tulevaisuuden ja niiden tulevien sukupolvien kannalta.

 

Puhuja 2 [00:26:02]: Joo. Se on kyllä asia, jota mä kaipaisin tosi paljon niihin koulutuksen tulevaisuusvisioihin. Koska musta tuntuu, että kun mä mielestäni hakemalla haen niistä mun mielestäni kaikista tärkeimpiä kehityskulkuja, mitkä tulevat tulevaisuudessa eniten vaikuttamaan myös meidän koulutukseemme, eli vaikka ilmastonmuutos ja sen kautta ilmastopakolaisuus…

 

Puhuja 1 [00:26:30]: Konfliktit.

 

Puhuja 2 [00:26:31]: Kyllä. Musta ne loistavat poissaolollaan, koska ne ovat valtavia… Meidän väestökehitys. Ketä me opetetaan? Onko meillä täällä kohta enää ketään, ketä opettaa? Ja jos on, niin millä kielellä? Tehdäänkö me sitä enää suomen kielellä ylipäätään? Ja onko suomen kielellä ja vaikka lukutaidon opettamisella joku rooli vielä? Eli mä en edes pidä sitä semmoisena kauas katsomisena. Mä pidän sitä nykyhetkeen katsomisena, että me jollakin tavalla lähdettäisiin hakemaan vastauksia siihen, Kun tavallaan jo pelkästään S2-opettamisen alalla, niin musta me jotenkin hassusti junnataan. Ja se varmaan liittyy siihen, mistä sä olet kirjoittanutkin, että mitä sä huomasit valmistavan luokan opetuksessa ja tämän tutkimuksen myötä, että kun maahanmuuttajien opetus on tosi huonosti semmoisiin standardeihin ja kategorioihin sopivaa. Ja mä oon samaa mieltä S2-opetuksesta ylipäätään, että meillä on kaikissa S2-ryhmissä tosi erilaisista lähtökohdista tulevia, monesti myös tosi eri-ikäisiä oppilaita, jotka saattavat olla lukutaidossa alkuvaiheessa, tai sitten saattavat olla vaikka pitkälle akateemisia tavallaan taidoissaan. Sitten se on tavallaan miten mä näen S2-ryhmät, että se on semmoinen vellova meri. Siellä on koko ajan niitä liikkuvia osia. Mikä on toisaalta se S2-opetuksen viehätys ja se, että minkä takia mä itse rakastan tehdä sitä työtä, että siellä on pakko koko ajan tehdä tosi paljon luovia ratkaisuja. Ja ratkaisuja, jotka kumpuavat niistä havainnoista, mitä tekee oppilaiden kanssa siitä kielestä ja oppimisesta. Ihan eri tavalla, kuin vaikka äidinkielen opetuksessa. Musta se on semmoinen luovuuden kenttä. Mutta että sitten samalla, kun se on se vellova meri, niin sitten sen pitäisi samalla olla portaat, sen S2-opetuksen. Eli meidän pitäisi kuitenkin pystyä arvioimaan semmoisella aika tiukalla sapluunalla, jossa on tosi semmoinen just aika arvottava käsitys vaikka… No, mistä tahansa kielen taidoista, mutta myös lukutaidosta.

 

Puhuja 1 [00:28:30]: Me oltiin samaan aikaan leffassa. Me käytiin katsomassa Havumetsän lapset, joka kertoo nuorista luontoaktivisteista ja heidän huolestaan siitä, miten metsä on päässyt Suomessa katoamaan niin pahasti, että periaatteessa lasketaan, että kolme prosenttia vanhoista metsistä on koko Suomessa enää jäljellä, vaikka me ajatellaan että ollaan metsäkansaa. Ja tavallaan sellaiset vanhemmat, edellisten vuosikymmenten luonnonsuojelijat ja metsänsuojelijat ovat onnistuneet saamaan aikaiseksi esimerkiksi kansallispuistoja, joissa moni tykkää käydä. Varsinkin pandemia-aikanakin se hoksattiin. Silti se taistelu, että säilytetään edes jotakin niistä vanhoista… Ja miten määritellään, että mikä on vaikka vanha metsä tällä hetkellä lainsäädännöllisesti, niin siinä on ehkä jopa jonkunlainen allegoria tähän lukutaidon reservaatteihin. Että mikä on tämän päivän maailmassa ja koulussa se sellainen aito tila kirjalla, lukemisella, tekstillä? Ja mitä se äidinkielenopettaja, tai S2-opettaja, suomen opettaja… Minkä äärellä työtä tehdään nyt tulevien sukupolvien kanssa?

 

Puhuja 2 [00:29:46]: Niin. Me on sun kanssa puhuttu tosi paljon dystopioista ja sitten… En mä tiedä. Toivottavasti myös utopioista. Mä ajattelen kuten äsken tuossa totesin, että ilmastoasioissa meidän koulumaailmassamme vallitsee semmoinen korvia huumaava hiljaisuus. Me ei osata ollenkaan keskustella lasten ja nuorten kanssa tästä asiasta. Mutta mä kehittelin semmoisen ehkä utopian, joka liittyy lukemiseen.

 

Puhuja 1 [00:30:16]: Anna tulla.

 

Puhuja 2 [00:30:19]: Se liittyy siihen ehkä mitä sanoin siitä oppilaan tekoälyllä tuottamasta tekstistä, joka siis oli ihan hirveää bulkia. Ja mun mielestäni kaikki tekoälyn kirjoittamat, vähänkään millään tavalla äidinkieleen liittyvät tekstit, viestit, tarinat, mitkä tahansa, ovat ihan hirveää bulkia. Mun lempilainaus liittyen tekoälyyn, minkä olen nähnyt jossakin Instagramissa meni jotenkin tällä tavalla, että kuka tulevaisuudessa jaksaa lukea kaikki ne tekstit, joita kukaan ei jaksanut kirjoittaa. Mä jotenkin ajattelen… Tai siis en mä tiedä toivonko mä tätä, mutta mä pystyn näkemään tämmöisen jatkumon, että jos tavallaan internet alkaa nyt tosi nopeasti täyttyä siitä bulkista, siis siitä tekoälyn tuottamasta roskasta, jota ei viitsi lukea eikä katsoa, eikä kuluttaa… Ja sitten tavallaan ne asiat, mitkä liittyvät siihen luotettavuuteen ja vaikka siihen, että miten helppo meitä on kohta huijata, ja miten mahdoton meidän on kohta erottaa todellista ja luotua, niin voiko olla niin, että internetistä tuleekin sellainen iso bulkkivarasto, joka on täynnä sellaista täysin arvotonta huttua, josta me ei tiedetä, että mitä se on. Ja voiko olla niin, että me käännytäänkin sieltä poispäin ja käännytäänkin takaisin niihin perinteisiin… No siis, tekstuaalisuuksiin, joista me pystytään tietämään, että kuka se ihminen siellä takana on. Että meillä on oikeasti kontakti vaikka sen tekstin tuottajaan. Tähän liittyy tämä mun utopiani. Ja osittain se utopia liittyy just myös tavallaan ilmastonmuutokseen ja hupeneviin resursseihin. Mä ehkä yritän tässä vielä olla sillä kannalla, mitä vaikka Ville-Juhani Sutinen on ehdottanut omassa Rauniomaailma-kirjassaan, että meidän pitää opetella semmoinen elämisen tapa tässä uudessa maailmantilanteessa, missä me eletään raunioissa. Tullaan elämään raunioissa. Meillä on vähemmän ja vähemmän resursseja käytettäväksi. Mikä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että me vähennetään kuluttamista. Me joko matkustetaan vähemmän, tai käytetään matkustamiseen enemmän aikaa. Me ylipäätään käytetään enemmän varmaan aikaa näiden perusasioiden tekemiseen. Ja ehkä sitten lopulta myös kotona olemiseen. Ja sitten se mun utopiani on se, että sitten se synnyttää sitä hiljaisuutta ja hitautta, joka on, kuten säkin toteat tässä väitöskirjassa, niin se välttämättömyys, että semmoinen asia kuin lukuhalu voisi herätä.

 

Puhuja 1 [00:32:58]: Mä jotenkin tuohon haluaisin vielä lopuksi lukea mun ihan väikkärin viimeisen kohdan, jossa mä kirjoitin, että todennäköisesti he, joita olemme tottuneet pitämään lukutaidottomina, lukivat koko ajan mitä huolellisimmin. Säätiedotusta ei tarvitse lukea sanomalehdestä tai nettiselaimelta, kun osaa lukea taivasta ja tuulta. Vuoristoa lukemalla selviää lumipeitteen tila ja metsää lukiessa tietää kaikin aistein, miten monilajinen olemassaolo kehkeytyy. Jospa tulevatkin ihmissukupolvet lukisivat edelleen metsiä, tuulia, lintuja, hyönteisiä, vuodenaikoja, jokia, yhtä hartaasti kuin tänä päivänä pöhistään tekoälyn tulosta. Hyvä, päästiin utopialoppuihin.

 

Puhuja 2 [00:33:52]: Ihanaa.

 

Puhuja 1 [00:33:53]: Kiitos, Anna.

 

Puhuja 2 [00:33:55]: Kiitos.

 

Juonto [00:33:54]: Tätä podcast-sarjaa ovat tekemässä Oulun kaupungin, Oulun yliopiston, sekä Pohjois-Suomen Aluehallintoviraston supervoimakkaat ammattilaiset. Tekniikan hoitaa äänitalo Pasila ja kaikessa muussa upeassa auttaa mainostoimisto Uleåborg.