#31 Yhdessä oppimisen voima – mitä ryhmät tarvitsevat toimiakseen?

Sara Ahola: Terve.

Satu-Maaria Toppinen: Mukava, ku oot täällä. Kertosiksää sun taustasta vähän?

Sara Ahola: Joo. Elikkä tällä hetkellä mä työskentelen tutkijatohtorina Oulun yliopistossa oppimisen ja koulutusteknologian tutkimusryhmässä. Elikkä tämmösiä oppimisen teemoja, niiden parissa työskentelen.

Satu-Maaria Toppinen: Näinpä. Ja mä ite oon kasvatustieteen maisteri taustaltani, luokanopettaja, erityisopettaja, myöski seksuaalineuvoja. Viime vuosina mä oon työskennelly koululla erityisopettajana ja sitten myös kehittäjäopettajana tuolla Oulun sivistys- ja kulttuuripalveluissa. Itse asiassa nyt ihan vastikään mä alotin projektikoordinaattorina tämmösessä hankkeessa ku Turvallisuutta ja tunteita kouluun. Tää on tällanen kiusaamisen ja väkivallan vastanen hanke. Tässä meiän hankkeessa yhtenä tärkeänä tavotteena on tunne- ja turvataitokasvatuksen osaamisen vahvistaminen meiän Oulun kaupungin peruskouluissa. Samalla mää myös jatkan sitten kehittäjäopettajana työskentelyä, ja siinä työssä mä koordinoin tunne- ja turvataitokasvatusta. Oon myöski sitten laajemmin mukana oppilaiden hyvinvointiin ja kiusaamisen ja häirinnän ennaltaehkäsyyn liittyvässä työssä.

Tässä mun kehittäjäopettajatyössä tärkeä osa-alue on tosiaan tää tunne- ja turvataitokasvatus. Hyvin olennaisesti siihen kuuluu tunnetaidot ja vuorovaikutustaidot, joten tästä ammatillisestakin mielessä sun tutkimusaihe kiinnostaa mua tosi paljon, et mukava päästä tänään juttelee sun kanssa tästä aiheesta. Mut kertosiksä vielä vähän tarkemmin sun tutkijan taustasta?

Sara Ahola: Joo. Eli oma tausta on tuolla kasvatustieteissä ja tarkemmin sanottuna juuri siellä oppimisen tutkimuksessa. Nää mun omat tutkimusaiheet liittyy erityisesti juuri yhteisölliseen oppimiseen, ryhmässä oppimiseen ja sit siihen, että kuinka ne ryhmät säätelee sitä omaa oppimista. Eli tämmösiä teemoja.

Satu-Maaria Toppinen: Kyllä, ja näihinhän me päästään nyt sitten kohta vielä syvemmälle. Mua kiinnostas tietää, että mistä tää sun tutkimusaihe nousi, että miks sää lähit tätä tutkimaan? Mikä sua siinä kiinnosti?

Sara Ahola: No, nää oppimisen taidothan on siis nykypäivänä tosi tärkeitä, ja niitä on tärkee kehittää. Sit ku me puhutaan ryhmistä ja ryhmien oppimisesta, niin siellä nää oppimisen taidot korostuu, koska ne oppimistilanteet on tosi vuorovaikutteisia. Siten ne on myös eri tavoin moninaisempia kuin sit, et jos me opittas yksin. Tää tarkottaa usein myös sitä, että sen yhdessä oppimisen aikana ilmenee hyvin erilaisia haasteita kun sitte, jos me opiskeltas yksin. Eli se ei oo aina ihan helppoa. Siksi on tärkeää ymmärtää sitä, että kuinka ne ryhmät säätelee sitä omaa oppimistaan, eli ikään kuin suuntaa ja ohjaa ja kontrolloi sitä yhdessä.

Tän lisäksi ryhmäoppimista on tärkeä ymmärtää siksi, että sen aikana tapahtuva keskustelu ja tää vuorovaikutus, niin ne on tosi hyödyllistä oppimisen kannalta. Eli sillon ku me esitetään eri näkökulmia, ku me kysytään, selitetään, niin me herätellään tosi tärkeitä oppimisen mekanismeja. Kuten esimerkiksi tämmöstä yhteisöllistä tiedon rakentamista, ongelmanratkaisua, motivoivaa oppimisilmapiiriä. Eli sillä ryhmällä voi olla tosi suuri voima, ku puhutaan oppimisesta.

Mut sit kuitenkin me samalla tiedetään, että se ryhmä koostuu yksilöistä. Ja kaikki yksilöt, oppijat ei tietenkään toimi aina ihan samalla tavalla. Eli meillä on erilaisia yksilöllisiä ominaisuuksia, kiinnostuksenkohteita, meillä voi olla erilaisia uskomuksia ja ylipäätään erilaisia kokemuksia siitä oppimisesta. Ja se, mikä esimerkiks mun väitöstutkimuksessa oli tavotteena, oli nimenomaan halu ymmärtää yksittäisen ryhmänjäsenen merkitystä, eli sitä, että miten eri tavoin ne yksilöt osallistuu siihen haasteiden ratkomiseen ryhmässä, ja mitä siellä osallistumisen taustalla toisaalta voi olla, erityisesti motivaation ja tunneilmapiirin näkökulmasta. Eli ikään kuin mua kiinnosti tarkastella sitä, että kuinka ryhmänjäsenet ihan konkreettisesti rakentaa tätä oppimisen säätelyä vuorovaikutuksessa keskenään.

Satu-Maaria Toppinen: Kyllä. Tosi kiinnostavaa, ja hyvinkin liittyy meiän kaikkien lasten ja nuorten ja myös vähän vanhempien kanssa työskentelevien elämään, jotka opetus- ja kasvatusalalla toimii. Mää vielä palaisin tohon, ko sä puhuit tosta oppimisen säätelystä äskön, niin jos kuulija ei nyt tiedä, että mitä sillä tarkotetaan, niin voisiksää lyhyesti avata sitä oppimisen säätelyä? Ja sitten myöski haluaisin kysyä tosta, että no miten ne ryhmät sitten ratkoo yhdessä tämmösiä haasteita?

Sara Ahola: Joo. Se onkin varmasti tosi hyvä tarkentaa tässä. Eli kun minä puhun oppimisen säätelystä, niin mä viittaan sillä tällaseen tavoitesuuntautuneeseen tapaan, jolla oppijat tarkkailee ja kontrolloi sitä omaa oppimista. Tähän liittyy erilaisia vaiheita, kuten oppimistehtävän määrittely ja tehtävän ymmärrys, tavotteen asettaminen, suunnittelu ja oman oppimisen arviointi. Eli oppimisen säätely on sellasta taitavaa oppimista, jolloin se oppija aktiivisesti tarkkailee ja suuntaa sitä omaa oppimista ja toimintaa, muun muassa sitä omaa motivaatiota.

Ryhmässä sitte, ku me opitaan yhdessä, niin me tarvitaan tällasen itsesäätelyn lisäksi niin sanottua sosiaalisesti jaettua säätelyä. Se on tällasta yhteistä ymmärryksen rakentamista ryhmässä, elikkä puhutaan yhteisten tavotteiden asettamisesta, yhteisestä neuvottelemisesta siitä, että miten me lähetään tätä tehtävää lähestyyn. Sit myös tämmöstä myönteisen sosioemotionaalisen tunneilmapiirin rakentamista. Eli käytännössä sitä, että kuinka se ryhmä myös aktiivisesti tarkkailee ja suuntaa sitä omaa oppimista yhteisiä tavotteita kohti.

Sit ehkä sen vois vielä sanoa, että oppimisen säätelyssä keskeistä on se, että me tarkkaillaan sitä, että miten meillä menee. Se on semmonen ikään ku jatkuva havainnointi siellä taustalla, että ymmärretäänkö me, että mistä tässä tehtävässä vaikka on kyse, ja kuinka vaikealta tää tehtävä meistä vaikuttaa, ja ollaanko me nyt edistymässä sitä meidän tavotetta kohti. Sitten jos vaikka ryhmässä joku huomaaki, että hei, nyt näyttää siltä, että meillä ei nyt ihan oo vaikka samaa käsitystä siitä, että mitä tässä tehtävässä meillä nyt tulis tehdä, niin tätä tiedostamista seuraa sen ryhmän toiminnan mukauttaminen. Elikkä siellä ryhmässä voidaan lähtä esimerkiks tarkentaan, että mitä siellä tehtävänannossa nyt sanotaan, mitä tässä tehtävässä tavotellaan, ja mitä me halutaan saada aikaan nyt tässä. Sitten voi myös olla, että ryhmässä saatetaan vaikka havaita, että hei, yks meiän ryhmän jäsenistä on aika passiivinen, et ei osallistu syystä tai toisesta, nii se ryhmä voi lähteä myös tukemaan ikään ku toinen toistensa motivoitumista siihen tehtävään. Eli oppimisen säätely ja varsinkin ryhmissä tapahtuva tai tämmönen ryhmätason säätely, nii se on aika moninaist. Samalla tavalla kun sit toki ryhmätyöskentelyn aikana yleensä, myös oppimisen säätelyn aikana oppijat voi osallistua siihen hyvin eri tavoin.

Satu-Maaria Toppinen: Kyllä. Ja eikö näin, että näähän on siis asioita, joissa voi kehittyä, taitoja, jossa voi kehittyä?

Sara Ahola: Kyllä.

Satu-Maaria Toppinen: Elikkä niissä voi tulla sitte paremmaksi. Ryhmätyöskentelytilanteet tietysti äärimmäisen tärkeitä sitten näitten taitojen oppimisessa.

Sara Ahola: Mm.

Satu-Maaria Toppinen: Joo. No, mennäänpä sitten vielä vähän syvemmälle sun tutkimukseen, nii voisiksää avata joitaki sun tutkimuksen keskeisimpiä tuloksia, mitä sieltä oikeen nousi?

Sara Ahola: Joo. Mielelläni! No, ehkä juuri vois alottaa tuosta, mistä jo vähän puhuinkin, että kaikilla ryhmänjäsenillä on ikään ku oma roolinsa siinä oppimisen säätelyssä ja siten sen ryhmätyöskentelyn tai sen yhteisöllisen oppimisen onnistumisessa. Siinä omassa väitöstutkimuksessa mä tarkastelin hyvin laadullisesti juuri näitä rooleja tai kontribuutioita. Mä puhun kontribuutioista, jolla siis viittaa niihin erilaisiin ryhmänjäsenten osallistumisen tapoihin sen oppimisen säätelyn aikana. Tässä tutkimuksessa siis havainnoitiin ryhmien työskentelyä yhteisöllisen oppimisen aikana. Mulla oli toisessa aineistossa yliopisto-opiskelijoita, jotka työskenteli pienryhmissä tällasen yrityssimulaatiotehtävän parissa, ja sit toises aineistossa oli seiskaluokkalaisia. Heil oli meneillään fysiikan oppitunti, ja teki siis siihen liittyvää ryhmätyötä.

Siinä sit kun videoaineistoon perehdyin, niin yhteisöllisen oppimisen aikana pysty aika selkeesti näkemään, että on hyvin tyypillistä, että ryhmissä on niitä aktiivisempia osapuolia, jotka ottaa ikään ku sitä johtoroolia ja vie sitä keskustelua eteenpäin ja tarttuu nopeestikki toimeen, jos he huomaa jotain haasteita siinä heiän oppimisessa. Sit on taas heitä, jotka tarkkailee, että miten ikään ku ne tilanteet etenee, ja ei ehkä ihan yhtä aktiivisesti lähe mukaan siihen oppimisen säätelyyn, mut sitte tuo kenties esiin niitä haasteita, että mitä siinä on siinä ryhmätyöskentelyn aikana, mitä he havaitsee.

Sitte ku mennään ikään ku vielä semmoselle hienojakoisemmalle tasolle, eli katotaan sitä, että millasia puheenvuoroja siellä keskustelussa ilmenee, niin nähdään, että tällasen sosiaalisesti jaetun, tämmösen ryhmätason oppimisen säätelyn aikana oppijat usein esimerkiksi havainnoi sitä ryhmän edistymistä ja tekee ikään kuin siihen liittyviä huomioita ja sit rakentaa yhteisymmärrystä siitä tehtävän tavotteista keskustelun kautta ja sit pyrkii myös luomaan mahdollisuuksia muille osallistua. Eli siinä väitöskirjassa mä havaitsin, että ryhmätason oppimisen säätelyssä on hyvin tyypillistä se, kuinka ryhmänjäsenet pyrkii ikään ku tuomaan muita ryhmänjäseniä mukaan siihen yhteiseen tekemiseen. Eli niitä osallistumisen tapoja on hyvinki erilaisia ja samoin toki niitä haasteita, joita ryhmät kohtaa. Nyt oiski ehkä tässä kiinnostavaa kuulla myös sulta, että miltä tää kuulostaa, ja millasina nää ryhmätyöskentelytilanteet näyttäytyy siellä opettajien arjessa?

Satu-Maaria Toppinen: Joo. Me koulussahan… Puhun nyt peruskoulusta erityisesti, ku siellä oon eniten työskennelly, mutta tietysti myös oppilaitoksissa, niin siellähän työskennellään paljo pareittain ja ryhmissä, hyvin tavallista. Mä uskon, että ihan kaikilla opettajilla on kokemusta siitä, että välillä se työskentely ryhmissä sujuu paremmin ja välillä taas sitten vähän huonommin. Ryhmädynamiikkahan on tietysti ja se ryhmän toiminta on asia, niinku kerroitki jo, syntyy monista eri tekijöistä. Mitä mää sitten omassa työssä oon havainnu, mitkä siihen esimerkiksi voi vaikuttaa, yks asia on vireystila. Erityisesti ku puhutaan pienemmistä lapsista, nuorista, niin mä huomaan, et tuo asia kyllä vaikuttaa tosi paljon. Siellä voi olla alivireyttä tai ylivireyttä. Riippuen sitte, kummanlaista siellä on, nii se tuki sitte on sen mukasta.

Ja näihin vireystilan asioihin sitte usein voi liittyä ihan niinku perustarpeet, et siellä vaikka on huonosti nukuttu yö taustalla, tai ei oo vaikka syöty, nii ihan jo nämäki asiat yksistään siihen vaikuttaa, toki muutki asiat. Ehkä arkikielessä opettajien kuulee monesti puhuvan tämmösistä vapaamatkustajista, eli siellä ryhmissä on oppilaita tai oppilas, jotka sitte puuhaa ihan muuta ja ei oo niinkö tehtäväorientoituneita. Siihenki on sitte varmasti monia syitä, ja tässä mennäänkin varmaan vielä keskustelussa niihin syihin, mitä siellä voi olla taustalla. Mutta yks asia, mikä tommoseen voi liittyä, on se, että ohjeet on ollu ehkä liian epäselvät, et oppilaat ei tiiä, että mitä heiän pitäs tehdä, mikä on se tavote siinä tehtävässä, miten siihen päästään, mitä heiltä odotetaan. Se jää heille epäselväksi. Nii se synnyttää sitte hämmennystä ja monesti niitä ei-toivottua käytöstä tai jopa käytöksen ongelmia.

Sara Ahola: Kyllä.

Satu-Maaria Toppinen: No sitte voi olla siellä luottamuksen puutetta siinä ryhmässä, eli jos sinne ei oo syntyny semmosta psykologista turvallisuudentunnetta. Oppilaitten välillä ei oo tämmösiä luottamuksellisia, avoimia välejä, niin sillonhan se työskentely ei niin hyvin todennäköisesti suju. Noissa rooleissa myös sitten, niinkö tossa jo kerroitki, että toiset osallistuu aktiivisemmin, toiset passiivisemmin, nii myös voi olla epäselvyyttä niissä rooleissa, ettei oikeen tiedetä, että kenen pitäs tehä ja mitä. Ja sitte helposti käykin nii, että jotkut tekee melkein kaiken ja jotku sitte tekee liian vähän.

Kyllähän siellä monesti on myös tämmösiä vuorovaikutuksen haasteita ja ihan myös siis sitä, ettei oo vielä riittävästi ehkä opittu taitoja, jota tarvittas, että se ryhmä vois toimia hyvin. Jotku voi olla persoonina hyvin tämmösiä dominoivia. Heillä ei oo ehkä kehittyny vielä sitten kuuntelemisen taitoa, toisen mielipiteen huomio-, tämmösiä sosiaalisia taitoja. Toinen voi olla sitte toinen äärilaita, eli semmonen hyvin vetäytyvä, jonka on hankala ilmaista omia ajatuksia ja mielipiteitään, nii siellä voi olla hyvin monenlaisia oppijoita siinä ryhmässä. Ja tietysti sitten, mikä lapsilla erityisesti vaikuttaa siellä, ja toki myös vanhemmillaki oppijoilla, että siellä voi olla taustalla jotaki ryhmän henkilöitten välisiä epäselvyyksiä. Siellä voi olla käsittelemättömiä ristiriitoja, jopa pahimmillaan ihan kiusaamista, mitä on tapahtunu aikasemmin, jollon on tosi tietenkin ymmärrettävää ja inhimillistä, että se ryhmä ei sillon voi toimia hyvin.

Tällasia ainakin nyt tuli tässä mieleen. Mutta mitä, Sara, sulla tullee itellä tähän aiheeseen liittyen mieleen? Mitä sää voit sun tutkimuksen näkökulmasta sanoa tähän?

Sara Ahola: Joo, joo. Mun mielest nuo oli tosi hyviä pointteja, mitä nostit, ja hyvin sem-, niinku, antaa sen tavallaan realistisen kuvan myös niistä ryhmäoppimistilanteista. Nehän on tosi semmosia… Se on hyvin tilannekohtasta, ja oppijat tulee tavallaan erilaisista kokemuksista niihin ryhmäoppimistilanteisiin, niin ehkä se tilannekohtasuus on siellä sellanen, mikä on hyvä tietää. Sitten ehkä, mitä omasta tutkimusnäkökulmasta voin tuossa nostaa, vähän niitä syitä, mitä voi olla, niin näistä yksilöllisistä tekijöistä esimerkiksi tilannekohtanen motivaatio voi vaikuttaa tosi paljon.

Omassa tutkimuksessa oon tarkastellu erityisesti minäpystyvyyttä, joka siis viittaa tämmöseen uskomukseen omasta kyvystä suoriutua annetusta tehtävästä. Tää koettu minäpystyvyys on tutkimusten valossa hyvin selvästi yhteydessä siihen, että miten oppijat osallistuu ryhmässä. Esimerkiks tos omassa väitöskirjassa tarkastelin sitä, että miten nää tilannekohtaset minäpystyvyysuskomukset liittyy siihen, millanen rooli oppijoilla on oppimisen säätelyn aikana. Tässä tutkimuksessa havaittiin, että tämmöset korkeat, eli myönteisemmät minäpystyvyysuskomukset, oli yhteydessä tämmöseen aktiiviseen rooliin, kun taas sit nää matalammat oli yhteydessä passiivisuuteen. Eli kertoo siis juuri siitä, että kuinka sillä yksilöllisellä motivaatiolla voi olla iso merkitys sen ryhmäoppimisen aikana.

Satu-Maaria Toppinen: Kyllä. Ja hyvä, kun nostit tuon minäpystyvyyden, koska juuri se on varmasti yksi asia, mikä vaikuttaa juurikin näissä tilanteissa, et jos siellä on näitä niin sanottuja vapaamatkustajia, et se voi olla yks iso tekijä siellä monesti sitten muitten tekijöitten lisäksi. Mutta tuo on hirveen tärkee tuo minäpystyvyys, mitä omassa työssäki on havainnu. Juuri ylipäätään oppimisen kannalta, että ylipäätään pystyy oppimaan uutta ja pystyy myös käsittelemään sitten niitä mahollisia haasteita, mitä tulee tossa ryhmätyöskentelyssä ja oppimisessa ylipäätäänkin väistämättä vastaan.

Tossa mää nään kyllä meiän opettajien ja kasvattajien roolin tosi tärkeänä, ton minäpystyvyyden tukemisessa, että me tarjotaan tai mahollistetaan niitä oppimisen kokemuksia meiän oppijoille ja autetaan oppilaita huomaamaan heiän onnistumisia. Ja myös se, että me annetaan sitä rakentavaa ja kannustavaa palautetta, sehän on hirveen tärkee tossa minäpystyvyyden tukemisessa. Tuetaan heitä vahvuuksien tunnistamisessa ja niitten hyödyntämisessä, siinä oppimisessa. Ja tietysti se turvallisen ilmapiirin rakentaminen myös tukee sitä minäpystyvyyden kehittymistä, että saa kokeilla ja yrittää ja epäonnistua, mikä tavallaan olennaisesti siihen oppimiseen kuuluu, nii sehän on kauheen tärkeetä. Ja mä aat-, että myös se oppilaitten autonomian tukeminen, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa myös siihen oppimisprosessiin, ja heitä kuunnellaan, heidän mielipiteitä ja ajatuksia kuunnellaan, nii ne myös tukee sitä minäpystyvyyttä.

Sara Ahola: Kyllä, kyllä. Ja mun mielest oli jotenki hyvä, et sä myös puhuit esmes siitä ilmapiiristä ja sen rakentumisesta. Esimerkiksi ryhmän keskinäisellä tämmösellä vallitsevalla tunnetilalla, siinä mielessä tällä tunneilmapiirillä, nii silläki on tosi tärkeä rooli, et mä siihen heti tartuin, ku tiiän, et useat tutkimukset – myös oma väitöskirja mukaan lukien – osottaa, että tämmöset negatiiviset tunteet voi hyvinki haastaa sitä osallistumista ja oppimisen säätelyä, jos niitä ei ikään ku huomioida tai ryhmä ei pysty tarttumaan sit, jos on siitä näkökulmasta tämmönen vähän turvattomampi oppimisilmapiiri. Elikkä juuri ikään ku korostaa sitä, että kuinka tärkeetä olis, että ryhmät pystyis ratkoon myös niitä sosioemotionaalisia haasteita ja ylläpitämään juuri sitä sellasta myönteistä ilmapiiriä. Erityisesti sillon, jos saman ryhmän kanssa työskennellään pidempään.

Mut sitte tää on myös siinä mielessä tärkeä asia, että tutkimuksesta me tiedetään, että tämmönen turvallisen, myönteisen ilmapiirin rakentaminen ei oo ryhmille aina helppoa. Eli joskus käy niin, että jos ryhmä on esimerkiks kovin negatiivinen, niin sen sijaan, että ne ryhmät lähtis rakentaan sitä myönteistä ilmapiiriä, ne ryhmän jäsenet saattaaki vetäytyä, vähän passivoitua, et tää on semmonen ilmiö, mikä on havaittu. Eli juuri tällaset sosiaaliset taidot ja tunnetaidot on kyllä tosi tärkeitä. Koska sit ku se ryhmä toimii, niin saadaan aikaan myös paljo hyvää sen oppimisen kannalta. Eli vaikka tässäki toki on tullu paljon puhetta näistä ryhmäoppimisen haasteista, niin (ryhmänsä) [0:19:39] jäsenet voi tietenkin myös motivoida toisiaan ja kannustaa siihen yhteiseen työskentelyyn.

Satu-Maaria Toppinen: Kyllä, ehdottomasti. Ite ku koulumaailmassa oon pitkään työskennelly, nyt tässä viimesimpänä vajaa kymmenen vuotta erityisopettajana. Ja erityisesti sitte tässä roolissa tietysti työskentelee oppilaitten kanssa, joilla on jonkunlaista oppimisen haastetta, vaikeutta, niin tulee mieleen tämmönen esimerkki, nyt niinku ihan esimerkkinä, matikka-ahdistus. Toki se voi kohdistua muitaki asioita, oppiaineita tai ylipäätään vaikka koko koulunkäyntiä kohtaan, et siihen liittyy negatiivisia tunteita. Aika tämmönen tyypillinen tilanne, että oppilas, jolla on syntyny matikkaa kohtaan voimakkaita negatiivisia tunteita, tosiaan ihan tämmösestä matikka-ahdistuksesta voidaan puhua. Ihan jo se tieto, et siellä lukkarissa on tänä päivänä matikkaa, synnyttää hänessä voimakkaita negatiivisia ajatuksia ja tunteita ja jopa sitte estää ihan vaikka kouluun tulemiseen, eli saatetaan olla jo tosi vaikeassa tilanteessa. Sitte on tosi tärkee lähtä siitä, että me saatais tietysti helpotettua tämä tilanne ja purettua sitä ahdistusta, tai mitä ikinä negatiivisia tunteita siihen asiaan liittyy. Niinkö me tiedetään, niin oppimistahan ei varsinkaan… lapsilla ja nuorilla se jotenkin korostuu, nii sitä ei voi tapahtua, jos siinä on se voimakas negatiivinen tunnetila päällä. Eli sitte tavallaan ei olla siinä sieto- tai toimintakykyikkunassa, missä aivot ois semmosessa tilassa, et se oppiminen ois mahdollista. Eli se on tosi tärkeä purkaa ensin, että päästään ylipäätään siihen tilanteeseen, et se oppiminen vois olla mahdollista. Meiän aikuisten roolihan tässä myös korostuu, koska kouluympäristössä oppiminenhan tapahtuu siinä, vuorovaikutus tietenki toisten oppilaitten kanssa, mutta myös meiän koulun aikuisten kanssa. Me voiaan tohon esimerkkitilanteeseen isostikin vaikuttaa.

Mä ite ajattelen, että oppiminenhan on tosi mukava, ihana asia, joka tuo paljo iloa ja merkitystä elämään. Tai näin se ainakin pitäis olla. Tietenki oppimiseen liittyy paljo ponnistelua, vaatii sinnikkyyttä, epämukavuuden sietämistä. Toki siihen liittyy näitä, mutta lähtökohtasesti ois hienoa, ku oppilas löytäs sen oppimisen ilon. Nyt vaikka tää matikka-ahdistusesimerkki, niin vaikkapa matikantunnilla ollaan työskentelemässä sitte pienemmässä ryhmässä oppilaitten kanssa, ja siel on myös tällanen oppilas, jolla on sitä matikka-ahdistusta, nii ensimmäinen tavote on tietysti saaha siihen ryhmään muodostettua semmonen turvallinen, lämmin ja avoin ilmapiiri, jossa sitte opettajana minulla on tietysti tosi iso rooli sen muodostumisessa. Ja aina yleensä me siinä tunnin alkuun tehään joku pieni ryhmäyttävä harjoitusjuttu, riippuen, kuinka hyvin ne oppilaat jo tuntee toisiansa. Yks, minkä mä oon huomannu, että on tosi hyvä rentouttaja ja semmosen positiivisen ilmapiirin luoja, on kyllä huumori. Eli jos sitä saa jotenki sinne tunnille, nii sitte o hyvä tilanne.

Mut joo, opettajana tietysti mun täytyy olla siinä apuna ja tukena tunteiden säätelyssä. Eli se mun oma malli ja toiminta on aivan olennaisia, et mä ite välitän koko olemuksellani, puheella, toiminnallani, ilmeillä, eleillä sitä lämpöä, turvaa ja myös sitä oppimisen iloa ja sitä sellasta ilmapiiriä, et saa kokeilla, yrittää ja epäonnistua, että täällä ei rankaista siitä ja siitä jos tekee mokia, että ne on ennemmin jopa ihan sallittuja. Nyt ollaan tämmösessä tilanteessa siis ja ollaan siellä luokassa työskentelemässä, ja mun täytyy tietysti opettajana huolehtia, että se opetus ja ne työskentelytavat ja materiaalit, tehtävät on sitte oppilaille sopivalla tasolla, et hän saa sitä onnistumisen kokemusta myös siitä tekemisestä, ne ei oo liian vaikeita.

Ja on ollu tosi mahtava nähdä, ku usein tämmönen oppilas, jol on ollu matikka-ahdistusta, ja ku me saahaan sinne tunnille, siihen ryhmään hyvä ilmapiiri, niin kuinka se on käsinkosketeltava jotenki se oppimisen ilo. Ja siellä on sitä toisten kannustamista, on auttamista, on semmosta yhdessä oivaltamista ja myös yhdessä ongelman ratkaisemista. Se on ihan huippu kyllä nähdä, jos on tämmönen matikka-ahdistuneisuudesta kärsinyt oppilas, nii hän sitte siellä hymyilee ja työskentelee innokkaasti siellä tunnilla muitten mukana. Jopa on tilanteita, että oppilas lähtee tunnilta ja sanoo, et olipas mukava tunti, että kiitos ope. Nii se on kyllä sellanen tähtihetki opettajalle, joka jää ihan loppuelämäksi mieleen. Ja ihana, että on saanu olla todistamassa tämmösiäki tilanteita; lähtötilanne ollu ehkä aika hurjakin, ja sitten päästään tämmöseen tilanteeseen. Joo, mut me koulussa tosiaan kohdataan tämmösiä ryhmätyöskentelyn tilanteita. Tai ne on niinkö moninaisia, että välillä on haasteita, mut sitte onneks rinnalla on myös näitä onnistuneita ja toimivia esimerkkejä.

Mitä sä, Sara, ajattelet, että miten me saatas rakennettua näistä ryhmäoppimisen tilanteista enemmän tämän edellisen esimerkin kaltasia, että ne ois semmosia hyvin toimivia ja onnistuneita? Miten oppilaat sais paremmin mukaan siihen oppimiseen, ja mitä sitte taas opettaja voi tehdä tämän eteen?

Sara Ahola: Joo, joo, mun mielestä sää nostit tossa jo ihan todella hyviä esimerkkejä. Yks, mihin heti tartun, on tietenki tuo minäpystyvyyden tukeminen. Elikkä juuri tuo, mistä puhuitkin, että pyrittäs luomaan niitä onnistumisen kokemuksia, ikään ku otolliset olosuhteet sillä, et se oppija voi saada niitä kokemuksia, et hän osaa. Juuri siihen liittyen tää sopiva haastetaso, ja puhuit myös siitä palautteen antamisesta tuolla aiemmin, et nää on juuri niitä asioita, joilla me sitte voidaan tukea sen oppilaan aktiivista osallistumista.

Tokihan myös varmasti tiedetään, että täähän ei ihan sillai sormia napsauttamalla aina käy, että joskus ne uskomukset omista taidoista voi olla tosi syvälle juurtuneita. Et on ikään kuin haastavaa… Tai tarvitaan niin sanotusti useampi myönteinen kokemus, ennen ku sitte voidaan aatella, että semmonen syvään juurtunu uskomus esimerkiksi tommoseen matikka-ahdistukseen liittyen, jos oppijal on se käsitys, et hänellä ei vaikka ole matikkapäätä, et se on osana siellä taustalla, se tämmönen hyvin syvään juurtunu vahva uskomus siitä. Niin se vie aikaa ikään kuin, että nämä saadaan myönteisimmäksi, mutta tietenki se on juuri siitäkin syystä tärkeää, että näitäki pyritään sillee pitkäjänteisesti tukemaan. Juuri sitä motivaatiota, sitä minäpystyvyyttä.

Ja sit semmonen toinen asia, mikä tuli mieleen, niin tämmöstä ryhmätyöskentelyä voi lähtä rakentaan myös sillä tavalla, että oppijoille jaetaan välillä erilaisia rooleja. Elikkä oppijoille voi antaa ikään kuin tietyt… No, puhutaan mieluummin rooleista ku tehtävistä, mutta niiden tarkotus on ikään ku herätellä tämmösiä hyödyllisiä oppimisen mekanismeja. Eli esimerkiks niin, että opettaja voi joillaki ryhmätyötunneilla ottaa sellasen, että jonkun oppilaan roolina voi olla tarkkailla esimerkiks ajankäy-, eli sitä, että okei, kaikki tehdään varmasti ajallaan. Tai sit jonkun roolina voi olla esittää semmosia tarkentavia kysymyksiä. Myös hyvin tyypillinen on tämmönen puheenjohtajan rooli, elikkä ois joku, joka ikään ku varmistais, että kaikki pääsee aktiivisesti osallistumaan, ettei kukaan esimerkiksi dominoi liikaa, tai kukaan ei jää sivuun, et tämmösiä. Ja nää on juuri semmoset, mitä kannattaa myös vaihdella, että ikään ku erilaiset osallistumisen tavat tulee oppilaille tutuiksi. Ja sitte huolimatta siitä, että mimmonen heil on ikään ku se aikasempi kokemus, nii he pääsee just kokeileen ja vähän niinku pystyy… Ikään ku sen roolin taakse voi vähän myös mennä, et jos ei tyypillisesti ole vaikka ryhmätyötilanteessa se, joka esimerkiksi esittää tarkentavia kysymyksiä, tai myös tämmönen kriitikkorooli voi olla, et ihan tehtävänä vähän kyseenalaistaa, jotta päästään sitten lähemmäs parempaa ratkasua. Nii sitte sen roolin takana voi olla ikään kuin vähä helpompi sitte kokeilla sellasia uudenlaisia osallistumisen tapoja.

Sitten oman väitöskirjan pohjalta mä oon myös miettiny, että voisko ryhmässä olla aina myös joku tai vaikka parikin ihmistä, joiden roolina olis tarkkailla sitä ryhmän ilmapiiriä ja tarvittaessa sit kannustaa ja rohkaista ja auttaa muita. Eli voisko tätäkin kautta ikään kuin lähtä sinne luokkahuoneeseen rakentaan tällasta oppimiskulttuuria, jossa ryhmät automaattisesti pyrkis tukeen toinen toisiaan ja sitä, että kaikki osallistuu, ja sitä kautta pääsee myös hyötymään tästä ryhmätyöskentelystä. Eli tää rooliasia on yks tapa, jolla voi lähtä rakentaan näitä ryhmäoppimistilanteita aktivoivimmaksi.

Satu-Maaria Toppinen: Kyllä, joo, ja tuohon kommentti, tuohon roolitukseen, näin niinku erkan näkökulmasta, erityisopettajan näkökulmasta siis, että tossa erityisesti myös se eriyttäminen ja niitten oppilaiden tarpeiden huomiointi tossa roolienkin jaossa ja ylipäätään tietysti koko siinä ryhmätyöskentelytilanteessa, että ihan ohjeistuksesta lähtien, että se on selkeä, ja avataan ne käsitteet, ja on kuvatukea tarvittaessa. Myös sen työskentelyn eriyttäminen, että hyvään lopputulokseen voi päästä monia eri reittejä pitkin, että kaikkien ei tarvitse tehdä asioita samalla taval, eli siinäki se oppilaitten tarpeiden huomioiminen. Mut jatka vaan.

Sara Ahola: Joo, siis aivan erittäin hyvä huomio. Ja juuri tuo, et sit jos mietitään vielä sitä opettajan roolia, niin yks asia, mistä täs on kans puhuttu jo, on se, miten opettaja voi tukea siinä tunteiden säätelyssä. Kuten puhetta oli, niin se on myös semmonen, mikä on monesti vähä haastavaa ryhmille, eli juuri nää tämmöset sosiaaliset taidot ja tunnetaidot. Nää ehkä kuulostaa myös tutulta, nähden siihen, mitä sä teet siellä.

Satu-Maaria Toppinen: Kyllä. Ja tosta jatkan, tuo opettajarooli noissa tunteiden säätelyssä ja siinä kanssasäätelijänä, niin, no, tähänhän liittyy olennaisesti esmes meiän peilisolut meiän aivoissa, jotka aktivoituu meiän omasta toiminnasta, mutta myös sillon, ku me nähään jonku toisen toimintaa. Niitten ansiostahan me esimerkiks niin tehokkaasti opitaan mallista ja pystytään ymmärtään toisten tunteita, ja liittyy olennaisesti juuri esmes empatiaan, joka on meille ihmisille tosi tärkeä asia ylipäätään ja myös tässä ryhmässä toimiessa. Sitten on opettajana hyvä muistaa, että sillä omalla toiminnalla me voiaan vaikuttaa isosti siihen, että minkälainen sen ryhmän ilmapiiristä muodostuu, et onks se semmonen rauhallinen, rauhottava, turvallinen. Et hyvä muistaa, et sillä omalla toiminnalla me voiaan vaikuttaa, miten ne vuorovaikutustilanteet sujuvat.

Mitä mä ajattelen sitten opettajasta tämmösen ryhmätyöskentelyn tukijana ja tunne- ja vuorovaikutustaitojen mallintajana ja tukijana, nii ihan lähtien sieltä meiän puheen lisäksi meiän koko kehonkielestä: äänenpainot, ilmeet, eleet. Oppilaathan imee meitä niinku sienet ja tarkkailee meitä koko ajan, miten me toimitaan, ja se mallioppiminenhan on tosi, tosi tehokasta näissä tunne- ja vuorovaikutustaidoissa. Et opettaja ois sellanen avoin, lämmin, että hän voi keskustella kaikista asioista oppilaitten kanssa, mitä ikinä sieltä nouseekaan tarpeelliseksi jutella, kohtelee itse lapsia kunnioittavasti. Puhun nyt välillä lapsista, välillä oppijoista, tietysti ku eniten lasten kanssa ite työskentelen. On kiinnostunu siitä, mitä heille kuuluu, ja mitä he ajattelee, minkälaisia mielipiteitä heillä on, ja kyselee niitä heiltä, kyselee kuulumisia ja aidosti kuuntelee ja kuulee myös heiän ajatukset ja mielipiteet ja huomioi niitä aina, miten missäki tilanteessa pystyy, ja on sellanen kannustava niissä arjen tilanteissa. Sil on ihan valtava voima, ja siihen kannattaa kyllä aikuisena kiinnittää huomiota.

Sitte yks tosi tärkeä asia, minkä tähän vielä nostasin, on tää ryhmäyttämisen tukeminen. Monestihan sitä tehään nivelvaiheissa ja lukuvuosien alussa, mutta ihan se jatkuva ryhmäyttäminen on tärkeää, että oppilaat tuntis toisensa, että jokainen vois oikeesti kuulua tai kokea olevansa tärkeä osa sitä ryhmää. Ja että siihen ryhmään saatas luotua sellanen luottamuksellinen ja avoin ilmapiiri, ja että kaikesta voidaan keskustella. Ja jos ja kun aina välillä tulee ristiriitoja, niin niistä voidaan sitte jutella, käsitellä ne rakentavasti ja nähdä ne enempi tämmösenä oppimisen mahdollisuutena eikä niinkään negatiivisena asiana.

Sitten vielä tosta, niinkö eriyttämisestä sanoinki, mutta mitä nyt meiän oppimisen tuen uudistus korostaa, niin siinähän korostuu erityis- tämmönen kielitietoinen opetus. Se vielä minusta kans liittyy näihin ryhmien tukemiseen. Siihen nyt ei syvemmälle mennä, mutta ihan se, että opettaja huomioi opetuksessa sen kielen merkityksen oppimiselle – sehän on ihan keskeinen – ja varmistaa, että kaikki oppilaat ymmärtää kaikki tarvittavat käsitteet, ohjeet ja ymmärtää ylipäätään sen oppimistilanteen. Ja pystyy hyödyntään myös niitten oppilaitten erilaisia kieli- ja kulttuuritaustoja siinä oppimisen tukena.

Ihan ehkä viimesimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä, on juuri tämä säännöllinen tunne- ja vuorovaikutustaitojen harjoittelu ja opettaminen. Tietysti ne arjen tilanteet täs on äärimmäisen tärkeitä: juuri se mallioppiminen, mistä puhuttiin. Mut mä aat-, että lisäksi kyllä tarvitaan tämmösiä tuokioita ja oppitunteja, jossa ihan suunnitelmallisesti niitä asioita harjotellaan, oppilaslähtöisesti, monipuolisesti, erilaisilla työskentelytavoilla. Ja siihen sisältyy myös tiedonantoa eri asioista, esmes ihan tunteista: miten voi säädellä omia tunteita, mitä tunteet ylipäätään on. Ja sitte esimerkiks vuorovaikutustaidoista vaikka tämmönen aktiivisen kuuntelun taito, nii sitäkihän voi ja pitää harjotella, ja siihenki olemassa ihan tosi hyviä valmiita harjoituksiaki. Eli ihan myös sitä tietoista harjottelua näissä asioissa minun mielestä tarvitaan.

Mutta joo, me aletaan olemaan tässä kohta valmiita. On ollu tosi antosaa ja mielenkiintoista, Sara, jutella sun kanssa näistä asioista.

Sara Ahola: Samoin.

Satu-Maaria Toppinen: Ja mä mietin, että voisiksä tähän loppuun vielä tiivistää, että mitä sä oot tän tutkimuksen kautta oppinut tästä aiheesta, ja mitä meiän oppilaitten ja opiskelijoitten kanssa työskentelevien ois tästä tärkee tietää? Jos sais semmosen vielä tiivistyksen tähän loppuun?

Sara Ahola: Joo. No, jos tällain napakasti jonkun loppukaneetin tähän haluaisin sanoa, niin se ois varmastikki se, että vaikka se ryhmäoppiminen ei oo aina helppoa, niin yhdessä me voidaan päästä pidemmälle. Eli kun me opitaan yhdessä, nii me samalla myös rakennetaan kykyä osallistua rakentavasti tämmösten monimutkasten ongelmien ratkasemiseen, mikä sitte heijastaa semmosta resilienssiä, mitä me yhteiskunnassa tarvitaan. Jokaisella oppilaalla on oma roolinsa siinä ryhmäonnistumisessa, ja tässä se oppimisen säätely on hyvin keskeinen asia. Ja kuten tässä myös tuli ilmi, niin opettajan rooli on todella tärkeä. Eli tässä myös tätä oppimisen säätelyä ryhmässä voi tukea, sitä voidaan harjotella siellä luokkahuoneessa. Meillä itse asias Oulun yliopistossa on meneillään tällä hetkellä tämmönen Suomen Akatemian rahottama proof-of-concept-hanke, jossa me kehitetään tällasta metataitopakkia aineenopettajille. Tän tavotteena on tukea oppilaita tällasten oppimisen metataitojen kehittämisessä.

Satu-Maaria Toppinen: No niin, mielenkiintosta, sitä jään innolla odottamaan, ja pitää tonne kentällekki sitte siitä vinkata. Mutta kiitos tiivistyksestä. Mä tähän ite voisin loppuun vielä sanoa, ku oon tässä tunne- ja turvataitokasvatuksesta muutaman kerran puhunu, niin vinkkaisin tämmösen sivuston kun turvataitokasvatus.fi, et sinne kannattaa mennä selailemaan ja käyä tutustumassa, jos ei oo vielä käyny. Eli siellä löytyy paljo hyvää materiaalia juurikin näitten tunne- ja vuorovaikutustaitojen tukemiseksi. Niin vahva suositus sille sivustolle. Mut kiitos keskustelusta, Sara.

Sara Ahola: Kiitos.

Satu-Maaria Toppinen: Ja kiitos myös sulle, kuulija: mukava, ku olit kuulolla. Me Saran kans toivotaan, että tää jakso avasi sulle yhdessä oppimisen, vuorovaikutuksen ja oppilaiden tukemisen merkitystä ja anto ehkä vähä uusia ajatuksia sinne arjen työhön.

Juonto: Tätä podcast-sarjaa ovat tekemässä Oulun kaupungin ja Oulun yliopiston supervoimakkaat ammattilaiset. Tekniikan hoitaa Oulun yliopiston Vimma-palvelut, ja kaikessa muussa upeassa auttaa Mainostoimisto Uleåborg.