#22 Opettajan interkulttuurinen kompetenssi: monikielisten ja -kulttuuristen oppijoiden tukeminen koulussa

Puhuja 1 [00:00:24]: Tervetuloa kuuntelemaan Sivistyksen supervoimia -podcastia monikielisistä ja kulttuurisista oppijoista, sekä opetushenkilöstön interkulttuurisesta kompetenssista. Minä olen Eija Laasonen-Tervaoja. Olen tänään vallan iloinen ja otettu päästessäni keskustelemaan kasvatustieteiden tohtorin, dosentin, yliopistolehtorin Katri Jokikokon kanssa. Kerrotko Katri meille itsestäsi vähän tarkemmin tähän alkuun?

Puhuja 2 [00:00:50]: Joo, kiitos Eija. Tosi mukava keskustella tästä tärkeästä aiheesta sinun kanssasi täällä. Minä olen tosiaan Katri Jokikokko ja yliopistonlehtorina, niin kuin Eija sanoikin, toimin tuolla kasvatustieteiden tiedekunnassa. Minun erityisalueeni on interkulttuurinen kasvatus ja olen myös vastuussa Oulun yliopiston Intercultural Teacher Education -koulutusohjelmasta, jossa pyritään näitä moninaisuuteen liittyviä kysymyksiä sisällyttämään ihan kaikkiin opintoihin ja näin tukemaan sitten opettajaopiskelijoiden interkulttuurista kompetenssia, eli niitä valmiuksia, joita tarvitaan tuolla koulumaailmassa monenlaisten oppijoiden tukemiseen.
Puhuja 1 [00:01:45]: Kertoisitko vielä meille vähän sun tutkimuksista ja tuommoisesta historiasta?

Puhuja 2 [00:01:51]: Joo. Mä oon tosiaan tutkinut tästä meidän interkulttuurisesta koulutuksesta, opettajankoulutuksesta valmistuneita opettajia ja sitä, että miten he kuvaavat ja pohtivat sitä omaa interkulttuurista kompetenssiaan, eli niitä valmiuksia, joita he ovat kokeneet tarvitsevansa, kun he työskentelevät erilaisissa monikulttuurisissa ympäristöissä. Varmaan ehkä tarkemmin sitten pohdimme näitä kompetensseja myöskin ja valmiuksia tässä tämän podcastin kuluessa.

Puhuja 1 [00:02:25]: Kyllä. Minä myös muutamalla sanalla kerron omasta työhistoriastani. Eli parhaillaan työskentelen Oulun kaupungilla kieli- ja kulttuuriryhmien opetuksen koordinaattorina. Mun työkenttään kuuluu valmistavan opetuksen asiat ja suomi toisena kielenä -oppimäärän asiat, oman äidinkielen opetukset ja tietyllä lailla myös eri katsomusaineiden opetukseen liittyvät asiat. Tämän lisäksi myös pyörittelen sellaista kehittämishanketta, jonka nimi on KOPO – kielen ohjaaminen pedagogisena osaamisena. Tässä hankkeessa meillä on oikeastaan kaksi päätavoitetta. Toinen on yläkouluikäisten, vasta maahan tulleiden oppilaiden opetuskielen ja tiedonalan kielen tukeminen. Sen oppimisen tukeminen. Ja toinen tavoite, jonka mä melkein nostaisin päätavoitteeksi, on opetushenkilöstön kielellisesti vastuullisen pedagogiikan kehittäminen ja tukeminen. Ennen tätä nykyistä työtehtävää työskentelin reilut 15 vuotta yläkouluikäisten valmistavan opetuksen oppilaiden kanssa, eli olin niin sanottuna Valo-opettajana. Tuon opettajan uran aikana mulla oli myös ilo ja kunnia tehdä eräitä hankkeita, joissa myös ollaan sun kanssasi, Katri, yhteistyötä tehty. Eli työskentelin suunnittelijana tämmöisessä Dived – Diversity in Education -hankkeessa, joka oli OKM:n rahoittama, sen aikaisen hallituksen kärkihanke, eli 2017–2020. Tässä hankkeessa kehitettiin kieli- ja kulttuuritietoisen opetuksen toimintakulttuuria ja osaamista niin siellä opettajankoulutuksessa, kuin perusopetuksessa ja lukio-opetuksessa. Sitten toinen projekti, jota sain tehdä Katri sun kanssa, oli Kutimat, eli Kulttuuritietoiset opetusmateriaalit osaksi koulun arkea ja käytänteitä -hanke, joka meillä oli meneillään 2019 ja 2021. Tässä hankkeessa me laadimme esimerkiksi oppaan opettajille kulttuurisen moninaisuuden huomioimiseen ja rakensimme työkalun opetusmateriaalin analysointiin, sekä reflektiotyökalun opetushenkilöstölle oman ajattelun ja toiminnan arviointiin ja kehittämiseen tämmöiseen kulttuuriseen moninaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Tuossa sä jo kuvasit omaa asemaasi tässä Intercultural Teacher Education -koulutusohjelmassa. Mä oon vähän niinkun saman koulutusohjelman tuote, niin sanotusti. Vielä tänä päivänäkin mä ajattelen tosi vahvasti, että mun työni eettinen perusta on rakennettu siellä koulutuksessa. Olen siitä hirvittävän kiitollinen ja mun opiskeluaikaisten ystävien kanssa palaan siihen hirmu säännöllisesti. Tuolloin aikoinaan sen koulutusohjelman nimi oli Master of Education ja siinä oli semmoinen kevyt lisämääre, kuin multicultural program. Tosiaan tänä päivänä tämä nimi on vaihtunut sinne intercultural -termistöön. Kerrotko Katri meille, että mitä yhtenäisyyksiä ja mitä eroavaisuuksia on tämmöisellä monikulttuurisuudella ja interkulttuurisuudella?

Puhuja 2 [00:06:02]: Joo. Ja mähän itsekin olen siis tämän koulutuksen tuote. Itse aikanaan opiskelin siinä ihan ensimmäisessä ryhmässä ja valmistuin luokanopettajaksi. Sitten muutaman vuoden luokanopettajan töitä tehtyäni palasin tuonne yliopistoon tutkimaan. Mutta näistä käsitteistä tosiaan, monikulttuurisuus, interkulttuurisuus, niin kaikki käsitteethän ovat ongelmallisia monella tapaa. Kaikissa käsitteissä on oma painolastinsa ja molempia näitä käsitteitä edelleen näkee paljon tutkimuksessa käytettävän. Vähän alueellisiakin eroja on. Esimerkiksi Yhdysvalloissa edelleen käytetään ja siinä kirjallisuudessa ja tutkimuksessa, jota siellä tehdään, niin käytetään paljon tätä monikulttuurisuus-käsitettä. Miksi se aikanaan sitten haluttiin tässä koulutuksessa muuttaa interkulttuuriseksi kasvatukseksi, tai enemmän painottaa tätä interkulttuurisuutta? Se johtuu siitä, että usein kun me puhutaan monikulttuurisuudesta, tai monikulttuurisuuskasvatuksesta, niin ajatellaan ehkä niin, että se tavoite olisi siinä, että me ymmärretään että on erilaisia ryhmiä, erilaisia kulttuuritaustoja ja pyritään siihen, että kaikki ryhmät tulevat hyväksytyksi sellaisena kuin he ovat ja kaikki ryhmät voivat vaikka siellä koulumaailmassa sitten hyvin rinnakkain elää. Mikä on tietysti arvokas tavoite sinänsä. Mutta ehkä tämä interkulttuurinen näkökulma lisää siihen vielä vähän lisää tavoitetta, että se ei ehkä riitä, että me ollaan siellä yhdessä ja jotenkin tullaan toimeen, vaan interkulttuurisuus tämmöisenä dynaamisena käsitteenä edellyttää sitä, että me myös toisiltamme haluttaisiin oppia ja haluttaisiin olla vuorovaikutuksessa ja haluttaisiin siitä vuorovaikutuksesta oppia. Eli siinä interkulttuurisuudessa on tämmöinen vuorovaikutuksen ajatus ja se, että eri ryhmät, eri kulttuurit olisivat vuorovaikutuksessa ja oppisivat toinen toisiltaan.

Puhuja 1 [00:08:02]: Kyllä. Tämä on tosi mielenkiintoista. Meillä monesti koulut kutsuvat itseään monikulttuurisiksi kouluiksi, niin siitä näkökulmasta onkin mielenkiintoista myös tarkastella tätä ja keskustella niissä kouluyhteisöissä, että okei, että mitä se monikulttuurisuus kenellekin sitten siellä tarkoittaa. Onko juurikin tavoitteena se semmoinen vuorovaikutuksellisuus ja kaikinpuolinen oppiminen, vai se rauhaisa rinnakkaiselo?

Puhuja 2 [00:08:37]: Miten sä Eija ajattelet, jos jatketaan vähän näillä termien määrittelyillä, mitä tähän meidän tämänpäiväiseen tematiikkaan liittyy, niin miten sä ajattelisit, että kuka on monikielinen oppilas? Ja kuka on ehkä tämmöinen eri kulttuuritaustaista tuleva oppilas, tai maahanmuuttotaustainen oppilas? Kenestä me puhutaan, kun me puhutaan monikielisistä tai monikulttuurisista oppijoista?

Puhuja 1 [00:09:05]: Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Mä ajattelen sillä lailla, tai olen pohtinut, että onko jotenkin tietyllä lailla ulkomaalaisuus meille vielä niin jotenkin uusi ilmiö, että nämä termit ovat jotenkin sekavia, tai epäselviä. Mehän kuullaan puhuttavan arjessa justiin monikielisestä oppilaasta, tai maahanmuuttotaustaisesta oppilaasta, tai ulkomaalaistaustaisesta. Tai sitten me voidaan kuulla, että joku puhuu vaikka siitä somalioppilasta, tai siitä venäläistaustaisesta oppilaasta. Me käytetään tosi paljon erilaisia termejä. Ja sinne lisää sitten myös lipsahtelee tämmöisiä kuin turvapaikanhakija, tai vaikka kiintiöpakolainen, tai paluumuuttaja. Kovin moni termeistä on myös tämmöisiä tilastollisia termejä. Esimerkiksi kaupungin tarkastuslautakunta otti vuoden -23 yhdeksi arviointikohteeksi vieraskielisten oppilaiden tukemisen perusopetuksessa. Kun esimerkiksi sain tämän arviointityön pöydälleni, niin mun ensimmäinen kysymys oli, että miksi on valittu käyttää termiä vieraskielinen, joka sinänsä on toiseuttava ja vähän syrjivä. Mutta siinä selvä peruste on justiinsakin se, että se on tilastointitermi. Monesti myös tämä maahanmuuttaja, tai maahanmuuttotaustainen terminä on myös tuommoiseen tilastointiin ja luokitteluun perustuva termi, jolla yleensä tarkoitetaan ulkomailla syntynyttä henkilöä, joka ei ole Suomen kansalainen, mutta asuu täällä Suomessa ja on tänne saanut oleskeluoikeuden. Tässä tietysti aina se, että tätä ei tulisi käyttää silloin, kun me jotenkin viitataan henkilöihin, joiden me oletetaan olevan maahanmuuttajia, niin heidän nimensä, tai heidän ulkonäkönsä, tai heidän äidinkielensä perusteella. Mutta ennen kuin mä menen syvemmälle siihen monikielinen oppilas ja sen avaamiseen, niin kuten sanoin, meillä hirveän paljon vilisee erilaisia termejä. Me joudutaan pohdiskelemaan, että mikä on vaikka poliittisesti korrektia kieltä. Mistä me voidaan puhua? Onko sulla Katri antaa meille tähän vinkkiä ja neuvoa? Miten me saadaan erilaisia oppilaita kutsua? Mitä me saadaan nähdä heissä, tai mitä meidän pitää olla näkemättä?

Puhuja 2 [00:11:33]: Tutkimuksessa tietysti tähän interkulttuurisen kasvatuksen tutkimukseen liittyen paljon korostetaan sitä, että opettajina ja kasvattajina meidän olisi tärkeää pyrkiä olemaan lokeroimatta niitä oppilaita. Juurikin niin kuin sinäkin puhuit, että se voi tilastollisesti olla joskus tärkeää määritellä ja lokeroida kuka kukin on, mutta koulumaailmassa sitten sillä lokeroinnilla voi olla hyvin harmillisiakin seurauksia. Tietysti tärkeää olisi se, että ymmärretään, että se maahanmuuttajatausta vaikka oppilaalla on vain yksi osa sitä identiteettiä. Ja se kuinka merkittävä osa se on, niin varmasti riippuu ihan siitä oppilaasta. Ja oppilas on joka tapauksessa ja me kaikki ollaan muutakin, kuin vaan meidän kansallisen taustan tuotteita. Tutkijat puhuvat paljon intersektionaalisuuden käsitteestä, jolla viitataan nimenomaan siihen, että meidän pitäisi huomioida ne erilaiset risteävät identiteetit, joita meissä kaikissa on. Ja tietysti kasvattajina erityisen tärkeää huomioida sitten ne oppilaan erilaiset risteävät identiteetit. Voi esimerkiksi olla jossakin tapauksessa vaikka että sukupuoli, ihonväri ja kieli yhdessä johtavat siihen, että oppilas saattaa olla erityisen haavoittuvassa asemassa. Ja se ei ole vain se yksi tekijä vaikkapa se maahanmuuttajatausta. Ajattelisin, että tässä oikeastaan se avain siihen, kun kysyit että miten näitä asioita pitäisi sitten ajatella ja mistä saa puhua ja mistä ei saisi puhua, niin se varmaan se avain siihen on kuitenkin se oppilaan tuntemus, että pyritään rakentamaan sitä hyvää opettaja-oppilassuhdetta ja oikeasti, aidosti halutaan oppia siltä oppilaalta. Kyllä se varmaan se oppilas sitten meille ilmaisee ne tavat, millä hän haluaa vaikka itseään kutsuttavan, tai minkälaisia termejä hän ajattelee, että on hyvä käyttää häneen viitattaessa. Annetaan sen oppilaan määritellä sitä identiteettiä itse.

Puhuja 1 [00:13:43]: Minulla oli ilo työskennellä yhdellä oululaisella alakoululla tässä joku aika sitten. Minä olin hirvittävän vaikuttanut keskustelusta, jonka kävin sen koulun rehtorin kanssa sen koulun yhteisistä sopimuksista ja toimintakulttuuriperiaatteista siinä, että miten kohdataan oppilaat. Hän sanoi, että heillä lähdetään siitä, että kaikilla oppilailla on nimi. Esimerkiksi valmistavan opetuksen oppilaita ei sanota, että se Valo-oppilas, vaan pitää pystyä kertomaan, että kuka Valo-oppilas, millä nimellä ja näin poispäin. Se on tehty koko yhteisön asiaksi, että kaikki talossa työskentelevät tuntisivat kaikki lapset ja näin. Musta se oli aivan loisto juttu ja niin kuin sanottua, olin siitä tosi vaikuttunut. Koulumaailmassa mulle monesti tulee myös vastaan semmosia oppilaiden kuvauksia opetushenkilöstön taholta, että joku oppilas on kielitaidoton, tai puolikielinen, tai kielipuoli. Miten päin sen haluaakaan sanoa? Osittain tämmöisten ilmausten takana varmasti on huolta siitä, että nähdään esimerkiksi tämmöisiä tilanteita, että oppilaalla ei ole yhtään semmoista vahvaa kieltä. Että jotenkin se ensikieli tai äidinkieli tai kotikieli, millä me halutaan sitä kutsuakaan, niin on jäänyt myös jollekin kehitystasolle junnaamaan, eikä se etene. Ja sitten siinä rinnalla myös se suomen kieli jotenkin voi jäädä vähän vaillinaiseksi ja myös junnaamaan, koska nämä kielet eivät sitten pääse toisiaan tukemaan kunnolla. Mutta sitten toisaalta tämä on semmoinen nimitys myös, tämmöinen kielitaidoton tai kielipuoli, että ajatellaan että se oppilas ei osaa yhtään mitään, kun se ei osaa kieltä. Ja me ollaan jotenkin turhautuneita siitä, että tämmöistäkin pitäisi täällä nyt mukana viedä ja pyrkiä opettamaan. Jotenkin niputetaan kielitaito ja se oppilaan yleinen osaaminen samaan ja nähdään se jotenkin rajoittuneena. Ja ehkä siihen liittyy sitten sitä semmoista pois lähettämisen haluakin. Ajatellaan, että tämä ei ole minun tehtäväni, vaan tämä on vaikka erityisopettajan tehtävä, tai tätä oppilasta tuetaan siellä S2-opetuksessa. Monestihan näitä oppilaita myös saatetaan kutsua S2-oppilaiksi. Se S2 tarkoittaa tosiaan yhtä äidinkielen ja kirjallisuuden oppimäärää. Suomi toisena kielenä ja kirjallisuus -oppimäärää. Se on oma oppimääränsä, jolla on oma OPS, omat tavoitteet ja näin poispäin. Mutta käytännössä silloin, jos me puhutaan yleisemmin koulumaailmassa S2-oppilaasta, niin me puhutaan oppilaasta, jolla on kielellisen tuen tarve ja oikeus kielelliseen tukeen, jotta hän pääsisi eteenpäin opinnoissa. Vielä viitaten tuohon tuommoiseen kielipuoli tai kielitaidoton -termiin, niin mä en usko, tai en ainakaan toivo, että tähän maailmanaikaan kukaan meistä elättelee enää tämmöistä yksikielisyyden ihannetta. Tämmöiset lausunnothan tehdään sitten meidän suomenkielisten linssien läpi, ajatellen että tämä on se kieli, joka tekee autuaaksi. Mä nyt itse olen valinnut tietoisesti käyttää tämmöisistä oppilaista, jotka opiskelevat kehittyvän kielitaidon kanssa, niin ensinnäkin nimitystä oppilas, joka opiskelee kehittyvän kielitaidon kanssa, mutta myös monikielinen oppilas. Ihan sillä, että oppilailla pääsääntöisesti on lukuisia kielirepertuaareja, jotka he jo hallitsevat. Heillä on monenlaista tietoa ja taitoa, jota meidän pitää osata kunnioittaa, ja jota meidän pitää pystyä hyödyntämään siinä, kun me opetetaan niitä oppilaita. Että ajatellaan sillä lailla, että kaikki kielet tukevat toisiaan. Ne eivät ole toisiaan vastaan.

Puhuja 2 [00:17:55]: Joo. Tuo on todella tärkeä näkökulma. Koko tätä yksikielisyyden ajatustahan voidaan kritisoida, että onko nykymaailmassa enää kukaan, joka on lopulta yksikielinen. Että jos vaikka miettii ihan tämmöisiä suomea äidinkielenään puhuvia oppilaita, niin heilläkin voi olla erilaisia murteita ja hekin opiskelevat jo vieraita kieliä usein. Ja heidän kotonaan puhuttu kieli voi olla hyvin erilaista, kuin mitä se sitten se koulun kieli on. Tästä näkökulmasta tietysti jokaisen opettajan olisi hyvä miettiä sitä omaa kielenkäyttöään siellä koulussa ja muistaa se, että jokainen opettaja, opetti hän sitten mitä tahansa, on myös kielenopettaja. Ja tiedostaa se, että myös vaikkapa niille suomea äidinkielenään puhuville oppilaille ne koulun käyttämät ja opettajan käyttämät käsitteet voivat olla vieraita. Ja kaikki hyötyvät sitten siitä, että pyritään tämmöiseen selkokielisyyteen. Miten Eija ajattelet, että käytännössä voitaisiin sitten siellä luokassa tukea monikielisiä oppilaita parhaalla mahdollisella tavalla? Sulla on pitkä kokemus opettajana ja varmasti hyviä ajatuksia tähän.

Puhuja 1 [00:19:15]: Mä lähden vähän kaukaa nyt vastaamaan tähän kysymykseen. Jos me ajatellaan nykypäivän koulumaailmaa, niin siellä on ihan hirveän paljon opettajilla tehtäviä ja tämmöisiä vaatimuksia, jotka pitää ottaa haltuun ja pitää huomioida arjessa. Mutta mä uskallan väittää, että tämmöinen kielitietoinen, kielellisesti perusteltu toiminta luokassa, jopa se kielellinen vastuullisuus, niin se on semmoista, joka auttaa oikeasti ihan kaikkia oppilaita. Se ei ole suunnattu vain oppilaille, jotka tarvitsevat tukea siihen kehittyvään suomen kieleen, vaan se peruslähtökohta on tosiaan se, että toimintatavat joita käytetään, niin ne hyödyttävät ihan kaikkia oppilaita. Tähän on lukuisia vaihtoehtoja ja menetelmiä, mitä pystyy tehdä ja hyödyntää. Justiin monikielisten oppilaiden kanssa paljon puhutaan siitä monikielisestä työskentelystä. Eli annetaan esimerkiksi oppilaiden rinnakkain käyttää monia kieliä, tai vähintäänkin kahta vahvaa kieltä, että kun opetellaan sitä opiskelukieltä, sekä sitten jonkun tietyn oppiaineen, tiedonalan kieltä. Niin kuin sanoit, että monet termit vaikka mitä meillä saattaa tulla, sanotaan vaikka yläkoulun fysiikka, kemia, biologia, niin ovat semmoisia, jotka eivät ole meillä kenelläkään hallussa. Ja ne eivät ole meidän arkikieltä, koska kukaan meistä ei puhu koulua äidinkielenään, näin sanotusti. Mutta justiin se, että annetaan oppilaiden tukeutua moneen kieleen on yksi tapa. Sitten kaikki visuaalinen tuki, että me voidaan monella eri aistilla myös edetä, on tärkeää. Ja moninaisia tapoja näyttää osaamista. Ja yksi semmoinen, mikä meillä paljon haastaa myös opettajia, on tämä monikielisten oppijoiden arviointi. Siellä mietitään sitä, että paljonko se kehittyvä suomen kielen taito vaikuttaa jonkun tietyn oppiaineen arviointiin. Ja mitä lähemmäksi päättöarviointia mennään, niin totta kai sitä enemmän se vaikuttaa. Silloin meidän pitää pystyä arvioimaan se, että mitä oppilas on vaikka just siinä biologiassakin oppinut niistä opetetuista sisällöistä. Miten hän hallitsee sen opiskelukielitaidon ja sitten miten sen tiedonalan kielen? Ja hirmu paljon helpotusta tulee oppilaille myös siitä, että jos heille avataan esimerkiksi semmoisia verbejä, mihin meidän arviointi perustuu. Esimerkiksi antaa esimerkkejä, osoittaa, perustelee, että mitä nämä kaikki tarkoittavat, jotta oppilat tietävät, että mitä heiltä odotetaan milloinkin. Sitten vielä tämmöisen opetushenkilöstön näkökulmasta mietin sitä, että meillähän on paljon tutkimuksia siitä, että miten työssä opitaan eniten. Me puhutaan elinikäisestä oppimisesta, jatkuvasta oppimisesta tänä päivänä. Ja sitten se, että eniten sitä tapahtuu siinä omassa arkityössä. Mä mietin paljon sitä, että miten esimerkiksi oman työni kautta pystyn tuomaan sinne opettajien arkeen apua sinne luokkaan ja just tämmöisiin opetustilanteisiin, missä voidaan ottaa käyttöön erilaisia kielellisen tuen keinoja. Että ei tule semmoinen paniikkiolo, että apua, että mä en osaa ja mitä mä teen ja muuta. Just kaikki yhteisopettajuuden mallit ja muut, niin nehän ovat aivan loistavia tässäkin suhteessa.

Puhuja 2 [00:22:54]: Ja tämähän on ihan oleellinen, jos mietitään tätä interkulttuurista kompetenssia, joka on tämä oma tutkimusaiheeni, niin ihan oleellinen asia siinä mitä sanoit, tämä työssäoppiminen ja tavallaan semmoinen elinikäisen oppimisen ajatus. Tästä paljon opettajat mun tutkimuksessa puhuvat, että he ajattelevat niin, että ei heidän tarvitse aina tietää, eikä heidän tarvitse aina osata. Ja ei oikeastaan voikaan, koska tilanteet ovat niin erilaisia ja jokainen oppija on niin erilainen. Mutta se, että on tärkeää sitten niissä tilanteissa miettiä, reflektoida vähän sitä, että mitä teen ja miksi teen ja voisinko jotakin kokeilla tehdä vähän eri tavalla. Tavallaan tämmöinen elinikäisen oppimisen ajatus. Varmasti kaikki me tehdään virheitä myös tällä alueella ja ne ovat luonnollisia, mutta sitten se halu oppia niistä meidän kokeiluista ja virheistä ja erehdyksistä on tietysti tärkeää. Ja se, että pyritään tarkastelemaan sitä omaa työtämme sillä tavalla kriittisesti, että mitä me voitaisiin ehkä kokeilla tehdä erilailla. Varsinkin jos me havaitaan, että joku selvästikään, joku käytäntö ei toimi nyt tiettyjen oppilaiden kanssa. Tai koululla on vaikka joku semmoinen käytäntö, joka on tosi epäoikeudenmukainen joillekin oppilaille, niin onko jotakin, mitä me voidaan tehdä. Onko jotakin, mitä me voidaan kokeilla tehdä eri tavalla? Tavallaan tosiaan tämä elinikäisen oppimisen ajatus ja se jatkuva oppiminen siellä työelämässä, niin se on ihan ydinasia tätä interkulttuurista kompetenssia, jos ajatellaan, miten opettajat sitä kuvasivat siinä mun tutkimuksessa. Ja enemmän he kuvasivat sitä myös tämmöisenä tavallaan eettisenä orientaationa. Sinäkin puhuit tästä eettisestä perustasta ja pohjasta, jonka koet koulutuksesta saaneesi omalle työllesi. Nimenomaan näin nämä minunkin tutkimani opettajat sitä kuvasivat. Se on se, mitä joka päivä siellä luokkahuoneessa tehdään ja tapahtuu ja miten he puhuvat. Miten he asioita ilmaisevat? Minkälaisia eettisiä päätöksiä he tekevät ja minkälaiset arvot niitä heidän päätöksiään ja ajatteluaan ohjaavat? Se ei ole mitään yksittäistä tietoa ja taitoa välttämättä, vaan se on tämmöistä reflektoivaa.

Puhuja 1 [00:25:16]: Kyllä, ja siihen hirmu syvästi linkittyy tämmöisen antirasistisen koulun viitekehys. Kyllä me joudutaan käydä näitä keskusteluja kukin itsemme ja yhteisömme kanssa siitä, esimerkiksi kuka on mun ihanneoppilas, ketä mä tykkään opettaa. Ja näin poispäin. Ja sopiiko tämä? Mitä minä teen, niin oikeasti kaikille oppijoille, esimerkiksi, että… että tätä käydään. On ollut mielenkiintoista myös tämän Kopo-tiimin kanssa, joka meillä nyt on kaupungissa, niin tehdä tämmöisiä kyselyitä kouluille esimerkiksi siitä, että minkälaisia apuja, minkälaista tukea opettajat ja ohjaajat kokevat, että tarvitsisivat työlleen monikielisten oppijoiden kanssa. Pääsääntöisesti sieltä nousee aina esiin resurssikysymykset, eli ajatellaan, että me tarvitaan materiaalia. Me tarvitaan lisää opetushenkilöstöä. Me tarvitaan pienempiä opetusryhmiä. Allekirjoitan varmasti kaikki nämä tarpeet, mutta se mikä välillä itseäni mietityttää on juurikin semmoinen koulutuksellisen näkökulman puute sitten näissä vastauksissa. Ei lähdetä välttämättä miettimään sitä, että mitä mä voisin opiskella tästä aiheesta, jotta mä saisin vielä kehitettyä niitä omia käytänteitäni siellä opetuksen kentällä. Mutta jos mietitään tässä Katri vielä tosi nopeasti, että eri selvityksissä ja raporteissa, niinkun vaikka nyt PISA-tutkimus, niin on nähty, että on edelleen oppimistuloksissa eroja niin sanotusti näillä maahanmuuttotaustaisilla oppijoilla ja niin sanotusti kantasuomalaisilla oppijoilla. Miten sä purkaisit meille vähän auki tätä tilannetta?

Puhuja 2 [00:27:00]: No, tämähän on hyvin monimutkainen tilanne ja moniulotteinen, kompleksi asia, jota näytetään mediassa esimerkiksi yritettävän ratkaista hyvin yksinkertaisilla keinoilla, tai yksinkertaisia selityksiä löytää sille, että miksi eivät enää näin vaikkapa hyviä nämä meidän PISA-tulokset ole. Ja siihen varmasti on monia syitä, miksi näin on. Ja toki tätä PISA:akin voidaan ihan systeeminäkin kritisoida, että se on tosi kompleksinen asia. En nyt ehkä ihan yksinomaan ainakaan lähtisi vaikkapa PISA-tuloksia tuijottamaan, jos näiden asioiden kehittämistä mietitään. Mutta toki se on huolestuttava ilmiö ja asia, että maahanmuuttajataustaiset oppilaat edelleen… heidän koulumenestyksensä ei ole niin hyvä, kuin se voisi olla. Kuitenkin ajatellaan, että tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus ovat niitä kantavia arvoja, joita meilläkin koulutuksessa painotetaan. Jos mietitään vaikka meidän opetussuunnitelmaa, niin sehän kyllä velvoittaa hyvinkin paljon tämmöiseen kulttuuritietoiseen ja kielitietoiseen opetukseen ja tukemaan näitä meidän moninaisia oppijoita parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta siitä huolimatta näyttää siltä, että haasteita on. Ja niin kuin sanoin, niin varmasti komplekseja asioita nämä ovat. Siihen ei toki koulukaan yksinomaan pelkästään vaikuta. Siinä on monia muitakin yhteiskunnallisia rakenteita, jotka voivat vaikeuttaa monien lasten koulunkäyntiä. Mutta toki koulussakin pitää miettiä, että mitä voidaan tehdä ja olisiko jotakin rakenteellisia ratkaisuja esimerkiksi, mitä voitaisiin miettiä. Meillä on Suomessa hyvää valmistavaa opetusta, mutta sitäkin toki aina välillä sitten törmää siihen tutkimukseen, että edelleen esimerkiksi valmistavat luokat, niin usein sekä ne oppilaat että opettajat sitten kokevat, että ne ovat vähän erillään siellä kuitenkin siitä muusta koulusta. Ehkä ei synny semmoista kuulumisen tunnetta, mikä tietysti olisi hirveän tärkeä motivaatiotekijä myös siihen koulunkäyntiin. Ja semmoista ehkä aitoa inkluusiota ei pääse tapahtumaan, mikä voi olla yksi tekijä sitten. Miten sä ajattelet tästä asiasta valmistavan luokan opettajan kokemusta omaavana? Ja onko valmistava luokka hyvä? Voisiko se olla jopa parempi jossakin mielessä, että oppilaat laitettaisikin suoraan sinne yleisopetukseen?

Puhuja 1 [00:29:38]: Niin, mä ajattelen, että on puolensa ja on puolensa. Ja se minkä parissa meidän pitää ehdottoman paljon työskennellä on juurikin se, että me rakennetaan niitä kielen sosiaalistumisen mahdollisuuksia kaikille oppijoille, myös sen valmistavan opetuksen jälkeen. Varmistetaan, että kaikilla on osallisuuden mahdollisuudet justiinsakin, että ei jäädä aina niputtamaan esimerkiksi näitä vasta maahan tulleita, että okei, me opetetaan teitä omassa pienessä ryhmässä nyt täällä käytävällä, tai täällä luokan perällä, tai jossakin muussa, vaan mietitään, että mitä kielen sosiaalistamisen keinoja meillä on siinä koulun arjessa. Miten laitetaan oppilaita työskentelemään ryhmässä ja hyödynnetään erilaiset ne kielivarannot, kielitaidot ja kehityksen asteet? Katri, jos ajatellaan, että kuulijat muistaisivat tästä podcastista yhden asian, niin minkä toivoisit sen olevan?

Puhuja 2 [00:30:36]: Me on ehkä sivuttu tätä, mutta ehkä se, että ylipäätään tätä oppijoiden moninaisuutta, oli se sitten kielellistä kulttuurista, mitä tahansa moninaisuutta, niin sitä ei ajatella sellaisena asiana, joka aiheuttaa ylimääräistä työtä ja taakkaa opettajalle. Koska sellainen ajattelutapa ja asenne ei sitten kuitenkaan varmaan kovin pitkälle kanna siinä koulun arjessa ja se ei ehkä auta sitten tekemään asioita paremmin. Voitaisiin lähteä siitä, että oppijoiden moninaisuudesta tehtäisiin normi, koska se moninaisuus joka tapauksessa on läsnä siellä koulun arjessa. Ja moninaisuus normina tietysti tarkoittaa sitä, että sitten kaikki suunnittelu ja toiminta lähtee siitä, että oppijoilla on moninaiset taustat ja he ovat oppijoina erilaisia. Ja tosiaan tämä sitten myös muistettais, että opettaja ei voi aina onnistua täydellisesti tukemaan kaikkea ja kaikkia erilaisia oppijoita, mutta ajateltaisiin sitä moninaisuutta normina ja lähtökohtana.

Puhuja 1 [00:31:39]: Kiitos. Kiitos Katri miellyttävästä keskustelusta ja kiitos teille kuulijoille mukana olostanne.

Puhuja 2 [00:31:48]: Kiitos Eija ja kiitos kuulijat.

Juonto [00:31:48]: Tätä podcast-sarjaa ovat tekemässä Oulun kaupungin, Oulun yliopiston sekä Pohjois-Suomen Aluehallintoviraston supervoimakkaat ammattilaiset. Tekniikan hoitaa äänitalo Pasila ja kaikessa muussa upeassa auttaa mainostoimisto Uleåborg.