#21 Yhdenvertainen osallisuus yksintulleiden nuorten koulupoluilla

Juonto [00:00:00]: Tietoa. Tutkimuksia. Tuloksia. Sivistyksen supervoimia -podcast. Sivistys on supervoima, joka kasvattaa tiedolle ja taidolle siivet. Tämän podcastin tavoitteena on esitellä uusia tutkimusaiheita ja tuloksia opetus- ja kasvatusalan henkilöstölle. Kuuntele ja vahvistu.

Puhuja 1 [00:00:24]: Hei vaan. Mun nimi on Iida Kauhanen ja mä työskentelen Oulun yliopistossa tutkijana sellaisessa hankkeessa, jonka nimi on Mobile Futures.

Puhuja 2 [00:00:35]: Ja hei. Mä olen Mervi Karjalainen ja toimin Merikosken koulussa rehtorina. Iida esitteleekin tässä sitten meidän keskustelumme aiheen tälle päivälle

Puhuja 1 [00:00:48]: Joo, kiitos Mervi. Me tänään keskustellaan mun väitöstutkimuksesta ja siihen liittyvistä aiheista. Mun väitöstutkimuksessa mä tarkastelin yksin maahan tulleiden nuorten elämää ja erityisesti sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumista heidän elämässään. Tänään me keskustellaan siitä, että miten näiden yksin tulleiden nuorten yhdenvertainen osallisuus toteutuu kouluissa. Ja erityisesti peruskoulussa. Lyhyesti kerron nyt ensin vielä, että mitä se tarkoittaa, että yksin tullut nuori. Yksin tullut nuori on sellainen nuori, joka on tullut Suomeen ilman huoltajia, alaikäisenä ja hakenut turvapaikkaa.

Puhuja 2 [00:01:40]: Ja minä edustan sitten perusopetusta, jossa nämä niin sanotut yksin maahan tulleet nuoret aloittavat sen koulupolun valmistavassa opetuksessa ja sen jälkeen sitten siirtyvät valmistavan vaiheen jälkeen perusopetukseen. Tätä valmistavaa opetusta ja monikielisiä- ja kulttuurisia lapsia ja nuoria meidän koulussa on ollut jo kymmenien vuosien ajan.

Puhuja 1 [00:02:07]: Jep. Ja mun täytyy paljastaa nyt tässä vaiheessa, että mulla on myös yhteys tonne Merikosken kouluun. Mä työskentelin Merikosken koulussa ennen kuin Mervi oli siellä rehtorina. Työskentelin nimenomaan just valmistavassa luokassa opettajana. Olen työskennellyt myös eri Oulun kouluissa valmistavan luokan opettajana ennen tätä tutkijan uraa.

Puhuja 2 [00:02:29]: Joo, kyllä. Tämä oli minullekin tullut tietoon siinä vaiheessa kun tästä tutkimuksesta ruvettiin puhumaan, että olet tuossa talossa myöskin työskennellyt. No, sun tutkimuksessa oli eri osioita ja me päätettiin keskittyä tähän osallisuuden kokemukseen tuossa perusopetuksen yhteydessä. Valoitatko vähän sitä kokonaisuutta, että minkälaisia osa-alueita siinä sun tutkimuksessa oli? Ihan lyhyesti, niin päästään sitten siihen yhteen keskiöön.

Puhuja 1 [00:02:59]: Joo, eli tässä mun tutkimuksessa on kolme tämmöistä teoreettista näkökulmaa, minkä kautta mä tarkastelen tätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Ne on tunnustus, rakkaus ja yhdenvertainen osallisuus. Ja näissä kaikissa on olennaisena osana se, että se yksilö nähdään merkittävänä osana yhteisöä, ja että sen yksilön panoksella tai osaamisella on merkitys siinä yhteisössä. Se rakkaus oli tärkeä sen takia minun mielestä, koska siitä ei ensinnäkään puhuta juuri ollenkaan näiden nuorten kohdalla, ja kuitenkin rakkaus on lapsille ja nuorille tärkeää ja kaikille ihmisille, mutta erityisesti ehkä tämmöisessä haavoittuvassa iässä oleville nuorille ja lapsille hyvin olennainen asia elämässä. Ja mun mielestä oli tosi karua huomata, että siitä ei puhuta niin tutkimuksessa, kuin ei muutenkaan. Että kuinka tärkeää se olisi, että me saadaan mahdollistettua rakkaus näiden nuorten elämässä? Tai ainakin poistettua niitä esteitä, mitkä sitä rakkauden muodostumista…

Puhuja 2 [00:04:08]: Voisivat estää.

Puhuja 1 [00:04:16]: Niin. Mä jotenkin näen, että koululla on myös merkittävä rooli tässä rakkaudellisten suhteiden syntymisessä sillä tavalla, että se koulu on nuorille yksi tosi iso sosiaalisten kohtaamisten paikka. Mutta sitten tällä hetkellä näiden nuorten kohdalla se ei ole kauhean hyvin mahdollista. On paljon semmoisia rakenteita ja käytänteitä, mitkä estävät sitä, että nämä pääsisivät nämä nuoret yhdenvertaiseksi osaksi sitä kouluyhteisöä.

Puhuja 2 [00:04:45]: Ja sitten se osallisuus oli meillä sitten se pääfokus näiden nuorten elämässä ja juuri tuolla peruskoulukulttuurissa.

Puhuja 1 [00:04:53]: Kyllä. Ja mä nyt esittelin tämän rakkauden kautta ikään kuin tämän osallisuuden, koska mä itse jotenkin ajattelen, että se rakkaus on tosi tärkeä. Ja siihen rakkauteen kuuluu myös se, että me kunnioitetaan toista ja halutaan oppia toisesta ja itsestä ja meistä molemmista. Tavallaan se on myös tärkeä osa sitä osallisuutta. Ne linkittyvät toisiinsa niin voimakkaasti.

Puhuja 2 [00:05:16]: Tuolla koulumaailmassa monesti puhutaan käsitteellä pedagoginen rakkaus. Silloin ajatellaan juuri siis sitä semmoista inhimillistä välittämistä ja kohtaamista ja toisen ihmisen arvostusta hänen tietoineen, taitoineen ja kykyineen olla siinä sosiaalisessa yhteisössä. Ymmärrän tästä näkökulmasta hyvin sen ajatuksen siitä, että meillä pedagokeina on tahto saada kaikista ihmisistä koko ihminen esille positiivisessa valossa. Se on se asian ydin.

Puhuja 1 [00:05:50]: Niinpä.

Puhuja 2 [00:05:52]: Ja tuo osallisuus onkin sitten aika mielenkiintoinen asia. Sehän on sellainen sana, joka esiintyy lainsäädännössä, jos puhutaan perusopetuksesta. Ja myöskin meidän opetussuunnitelmassa. Ja tietyllä tavalla koko ajan halutaan pitää esillä, että lasten ja nuorten osallisuutta tulee vahvistaa. Mitä sä tutkijana sanot – mistä se osallisuuden kokemus syntyy? Tai mitä sä ajattelet sillä osallisuudella? Mitä sen pitäisi olla?

Puhuja 1 [00:06:21]: No, vähän niin kuin tuossa jo puhuin siitä rakkaudestani ja kaikista näistä teorioista, mitä mä oon tässä tutkimuksessa hyödyntänyt. Mä ajattelen, että se on nimenomaan sitä, että kokee olevansa merkityksellinen osa, että arvostetaan sitä mitä osaa jo, että sillä on merkitys. Ja kunnioitetaan myös kaikkien ihmisten omaa taustaa. Ja nyt kun mä sanon näin, niin mä en tarkoita, että kaikki on pakko hyväksyä. Niin kuin monesti mennään tämmöiseen keskusteluun, että eihän meidän ole pakko kaikkea hyväksyä ja eihän meidän ole pakko kaikkea ymmärtää. Mä en ollenkaan tarkoita semmoista, vaan kunnioittaminen ja vastavuoroinen kunnioittaminen on ihan eri asia. Me voidaan kunnioittaa esimerkiksi toisen ihmisen uskontoa ja kieltä ja sitä valtavaa tietoa vaikka eri kielistä, mitä näillä monilla nuorilla on, mikä monesti jää valitettavasti vaikka peruskouluissa huomioimatta, koska on niin tärkeää että opiskellaan englantia ja suomea, ja sitten vielä ehkäpä sitä ruotsia. Tai sitten ruotsinkielisissä kunnissa on tärkeää ensisijaisesti opiskella sitä ruotsia ja englantia, ja sen jälkeen sitä suomea.

Puhuja 2 [00:07:31]: Miten sä ajattelet, että minkälaiset asiat tuossa koulumaailmassa… Sanoit tuon just tunnustamisen, tai tunnistamisen haasteen, eli jollakin tavalla jätetään huomiotta se, että kuinka moninaisia ja laajoja elämänkokemuksia, taitoja nuorella joka tulee yksin Suomeen, niin voi jo olla. Hänhän on selviytynyt yksin Suomeen.

Puhuja 1 [00:07:52]: Niin.

Puhuja 2 [00:07:54]: Ja vaikka lähtökohtaisesti tiedetään, että eivät he yksin vaeltele, vaan monesti erilaisissa ryhmittymissä, tai laajan sukukäsitteen näkökulmasta vaikka nyt serkkujen kanssa, tai jotain muuta. Mutta se, että minkälaiset asiat sinun mielestäsi jäävät tunnistamatta tämän kielitaidon lisäksi?

Puhuja 1 [00:08:19]: Esimerkiksi osa on semmoisia, jotka eivät välttämättä ole olleet kauheasti koulussa. Mutta sitten he ovat voineet olla esimerkiksi kotona. He ovat voineet tehdä tosi paljon erilaisia töitä. Ja heillä voi olla vaikka paljonkin matemaattista ymmärrystä, vaikka sitä tavallaan sellaista… Miksi sitä sanotaan?

Puhuja 2 [00:08:36]: Tutkintotodistus-matematiikkaa.

Puhuja 1 [00:08:40]: Just sitä. Jos on vaikka paimentanut lampaita, voi tietää lampaista vaikka älyttömän paljon asioita, mitä monet eivät tiedä. Tai vaikka osallistunut maanviljelyyn. Toki Suomessakin on maanviljelyyn osallistuneita lapsia ja nuoria, mutta ehkä sitäkään tietotaitoa ei monesti hyödynnetä kauhean hyvin välttämättä kouluissa. Ja sitten myös esimerkiksi monet toiset taas, jotka ovat käyneet paljon koulua, niin heillä saattaa olla hyvin laaja tietämys siitä oman alueensa historiasta ja kulttuurista ja vaikka taiteista, kirjallisuudesta. Mutta se jää ihan kokonaan varjoon, koska sitten on tärkeää oppia ne suomalaiset…

Puhuja 2 [00:09:24]: Suomalaisen opetussuunnitelman sisällöt.

Puhuja 1 [00:09:26]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:09:28]: Joo. Ajattelen sillä lailla, että tämä suomalainen peruskoulu, kun tämä rakentuu tosi pitkälti tietynlaisiin tieto- ja taitojuttuihin, joita arvioidaan… Ja ajatus siitä, että nuori joka tulee toisesta kulttuurista, olipa hän tullut sitten yksin tai perheensä kanssa, niin jotta hän saisi niin sanotusti kelpoisuuden edetä tässä suomalaisessa yhteiskunnassa, niin se vaatimus siitä, että hän suorittaa tietyt suoritteet samalla tavalla kuin muutkin, jotta hän saisi sen paperin kouraansa, jolla olisi helppo päästä tässä järjestelmässä eteenpäin. Tämä tekee vääjäämättä sen ajatuksen, että monet sellaiset tiedot ja taidot, jotka eivät sisälly suoranaisesti meidän opetussuunnitelmaan, niin jäävät huomiotta ja jäävät ilman tunnustusta. Ja se on varmasti yksi sellainen asia, jota peruskoulussa tulisi kehittää. Ja juuri tuo kehittyvän kielitaidon taso voi vaikuttaa myöskin siihen, että kun me ei tietyllä tavalla osata viedä hyödyntää myöskään sitä omalla kielellä annettua tietosisällön hallintaa, tai joidenkin taitojen esittelyä, niin se jää piiloon. Ja silloin puhutaan oikeasti siitä, että kielitaito ratkaisee sen, että millä tavalla sinun taitojasi ja tietojasi arvostetaan. Se on yksi keskeinen haaste. Ja perusopetuksessa juuri sitten tämä järjestelmä, niin minkälaisia haasteita sä tutkijana havaitsit tässä meidän nykyisessä järjestelmässä.

Puhuja 1 [00:11:07]: No, ehkä nimenomaan tämä mistä sä puhuit, että koska täytyy saavuttaa ikään kuin se peruskoulun päättötodistus, jotta pääsisi sitten taas eteenpäin johonkin ammattikouluun tai lukioon…

Puhuja 2 [00:11:15]: Niin sanotusti yleistä väylää.

Puhuja 1 [00:11:16]: Koska se on niin voimakas tavallaan se vaade, että tämä pitäisi nyt suorittaa, niin peruskoulut sitten tietysti yrittävät vastata parhaiten kykynsä mukaan siihen, että ne saisivat niille nuorille opetettua niitä asioita sillä tavalla, että he saavat sen peruskoulun päättötodistuksen. No, tästä sitten on syntynyt ikään kuin semmoinen järjestelmä, että ne nuoret hyvin usein opiskelevat sitten eri paikoissa, eristettyinä. Tätä tapahtuu jo tietysti silloin valmistavan opetuksen vaiheessa, mutta sitten myös, kun nuoret siirtyvät perusopetusryhmiin. Edelleenkin he saattavat jopa olla siellä siinä samassa luokassa hyvin usein, mutta siltikin heidät on sijoitettu sillä tavalla, että he ovat erillisessä ryhmässä. Ja tämä nyt ei koske pelkästään yksin maahantulleita nuoria ja lapsia, vaan kaikkia nuoria ja lapsia, jotka ovat vasta maahanmuuttaneita. Nämä ongelmat ovat erityisesti siellä yläkoulussa tapahtuvia, koska se oppiaines on selkeästi jo vähän vaikeampaa ja tarvitsee paljon enemmän sitä kieltä, mistä puhuit, niiden asioiden hahmottamiseen. Ja tämähän on aivan ymmärrettävä, että toimitaan näin, koska halutaan ikään kuin vahvistaa sitä…

Puhuja 2 [00:12:28]: Mahdollisuutta saada se perusopetuksen päättötodistus ja ne tiedot, tietosisällöt ja taidot, joita tämä suomalainen järjestelmä edellyttää.

Puhuja 1 [00:12:37]: Kyllä. Mutta mikä tässä on ongelma on se, että nämä nuoret jatkuvasti eristetään siitä muusta ryhmästä. Tätä tapahtuu myös joidenkin taito- ja taideaineiden osalta, jolloin niillä on hyvin vähän mahdollisuuksia siihen, että ne voisivat luoda suhteita niihin muihin…

Puhuja 2 [00:12:54]: Oman ikäisiin nuoriin.

Puhuja 1 [00:12:56]: Oman ikäisiin nuoriin. Ja samalla heille ja sitten näille muille nuorille tullaan näyttäneeksi sen koulun osalta, että nämä nuoret eivät ole yhdenvertaisia muiden kanssa, vaikka se ei missään tapauksessa ole se tarkoitus. Mutta koska on tämmöinen järjestelmä, niin se tullaan ikään kuin vahingossa tehneeksi näin. Ja sillä vahvistetaan sitä kuvaa.

Puhuja 2 [00:13:20]: Toiseuden kokemusta.

Puhuja 1 [00:13:22]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:13:27]: Se on luonnollisesti haaste. Eli totta kai nyt perusopetuksessakin on pyritty siihen, ja ohjaavassa lainsäädännössä ja asiakirjoissa siihen, että Esimerkiksi oppimisen arviointia ei tarvitse tehdä numeraalisesti, ennen kuin päättövaiheessa. Kuitenkin siellä opettajien takaraivossa koko ajan on se ajatus, että miten minä saan tuon lapsen kielitaidon kehittymään niin, että hän hallitsisi tämän tietosisällön ja pystyisi toimimaan tässä opetustilanteessa tai työskentelytilanteessa samalla tavalla, kuin muut. Ja ihan luonnollista on… Hyvin inhimillistä ja luonnollista on se, että ajatellaan, että annetaan lisätukea. Annetaan ohjaajapalvelua tälle ryhmälle. Annetaan erillistä kielitukiopetusta tälle ryhmälle. Niin hyvä tarkoitus kuin sillä onkin, niin sillä saatetaan juuri tuottaa tätä toiseutta ja toiseuden kokemusta. Mikä sun mielestä tähän olisi ratkaisu?

Puhuja 1 [00:14:26]: No, tämä on tosi hyvä nyt tälleen sanoa. Mulla ei oikeasti ole tähän ratkaisua. Ja mun mielestä se ei myöskään ole ikään kuin mun tehtävä nyt tuottaa semmoisia uudenlaisia ratkaisuja. Tämä on iso tämmöinen kysymys ja tämä on myös rakenteellinen kysymys. Tämä ei koske ainoastaan vasta maahan saapuneita nuoria tai peruskoulun päättövaiheessa maahan saapuneita nuoria, vaan tämä koskee tosi paljon isompaa joukkoa myös siltä kannalta, että kenellä on ikään kuin oppimisen vaikeuksia, tai jotka eivät pysty oppimaan jossakin tietynlaisessa ryhmässä ja niin edelleen. Mutta mun mielestä tähän olisi tärkeää puuttua. Me tarvittaisiin tämmöistä tutkijoiden ja opettajien, rehtoreiden moniammatillista yhteistyötä, että me voitaisiin suunnitella radikaalisti uudenlainen peruskoulu ja erityisesti päättövaiheen yläkoulu, jotta me pystyttäisiin tarjoamaan kaikille oppilaille yhdenvertainen mahdollisuus sekä siihen, että he saavat tukea ja että saavat sen peruskoulun päättötodistuksen, mutta myös sen, että he saavat olla yhdenvertainen osa sitä kouluyhteisöä.

Puhuja 2 [00:15:35]: Tämä tämmöinen osallisuuden haaste tällä hetkellä tässä suomalaisessa peruskoulussa, niin sehän ei kohdistu yksinään maahan tulleisiin nuoriin tai lapsiin. Vaan se haaste siihen, että ylipäätänsä kuka tahansa lapsi tai nuori, joka on perusopetuksessa, niin kokisi olevansa osa yhteisöä. Merkityksellinen osa sitä yhteisöä. Ja jollakin tavalla mieltäisi sen, että hänet tässä yhteisössä tunnistetaan. Tämähän on ihan yleinen haaste tällä hetkellä peruskoulumaailmassa. Tässä voidaan päästä justiin sitten siihen pedagogisen rakkauden käsitteeseen, tai jos nyt laajemmin halutaan sanoa, niin näiden yksin maahan tulleiden nuorten näkökulmasta siihen rakkauden käsitteeseen, että minkälaisia rakkaudellisia tai merkityksellisiä ihmissuhteita he pystyvät muodostamaan tänne tullessaan. Ajatus juuri siis siitä, että ollaanko me perusopetuksessa unohdettu se, että lapset ja nuoret ensisijaisesti tarvitsevat semmoista kokemusta siitä, että hän on merkityksellinen ja hän on tietyllä tavalla meille kaikille tärkeä. Ja hän on hyvin arvokas sellaisenaan, ilman minkään asian osaamista, tai minkään asian tekemistä, niin kuin aikuiset sanovat. Vaan että hän on ihmisenä ja yksilönä arvokas ja rakastettava. Ja sen ymmärtäminen tietyllä tavalla välillä tuolla koulussa lapsilta ja nuorilta varmaan, se kokemus puuttuu. Koska he saavat hyvin paljon viestintää siitä, että millä tavalla he suoriutuvat niistä koulun antamista tehtävistä, tai oppisisällön hallinnasta. Ja siihen kyllä tarjotaan tukea ja puhutaan kolmiportaisesta tuesta ja annetaan lapselle enempi ja enempi tukipalveluja hänen niitä tarvitessaan. Mutta että muistetaanko siinä tietyllä tavalla huomioida sitä asiaa riittävästi, että minkälainen kokemus hänelle tulee ihmisenä siitä koulujärjestelmästä? Tässä yksin maahan tulleiden nuorten osalta on vielä lisää sellaisia haavoittavia riskitekijöitä. Koulu yhtenä ja jos koulu tuottaa sitä toiseuden kokemusta, jolta he saavat yhteiskunnassa jo monesta muustakin osoitteesta, niin se on sellainen asia, joka tuleekin nostaa pöydälle. Että mitkä ne olisivat ne rakenteet peruskoulussa, joilla me sitä osallisuuden tunnetta, sitä tietyllä tavalla sitä tunnistamista, tunnustamista voitaisiin vielä enemmän tuoda esiin? Ja myöskin sitten se, että tulisi se aito tunne siitä, että minusta välitetään.

Puhuja 1 [00:18:16]: Niinpä. Ja tämähän olisi tosi hyvä kaikille oppilaille. Niin kuin me tiedetään tällä hetkellä tutkimusten perusteella ja mediankin perusteella, että monet nuoret voivat tällä hetkellä pahoin. Mä uskaltaisin väittää, että osasyyhän on just tämmöinen tietynlainen kilpailukulttuuri, suorittamisen kulttuuri. Tämmöinen yksilön… Sun pitää osata ja sun pitää menestyä. On unohdettu ikään kuin semmoinen yhteisöllisyyden kulttuuri. Jotta meidän nuoret voisivat paremmin – ja mä uskallan väittää, että ne jopa myös oppisivat paremmin – jos meidän peruskoulu olisi sellanen, että se tuottaisi, keskittyisi ensisijaisesti siihen…

Puhuja 2 [00:18:57]: Osallisuuden kokemukseen.

Puhuja 1 [00:19:01]: Osallisuuden kokemukseen ja lapsen ja nuoren hyvinvointiin ja lähtisi sieltä rakkaudesta. Lapsirakkaudesta, sen sijaan että lähdettäis miettimään kaikkia niitä tietoja ja taitoja, mitä niiden täytyy oppia. Mitkä ovat tietysti myös tärkeitä, että meillä on tämmöinen yleissivistävä peruskoulu. Sehän on kauhean tärkeätä myös.

Puhuja 2 [00:19:23]: Sen pitäisi pohjautua kuitenkin siihen lapsirakkauteen.

Puhuja 1 [00:19:29]: Kyllä. Ja se tosiaan, niin kuin sanoit, niin näiden yksin tulleiden nuorten kohdalla korostuu. Ja sen takia, että heillä ei ole välttämättä semmoisia pysyviä aikuisia, eikä nuoria vertaisiakaan suhteita heidän elämässään, koska he joutuvat erinäisistä syistä usein vaihtamaan asuinpaikkaa. Ja se johtuu taas heidän tämmöisestä institutionaalisesta asumisestaan. Sen takia koulu vielä ja koulun merkitys korostuvat myös heidän elämässään, että koulu olisi semmoinen paikka missä he saisivat olla yhdenvertaisia ja heidät nähtäisiin merkityksellisinä ihmisinä. Ja jopa, jossa he voisivat kokea rakkautta.

Puhuja 2 [00:20:14]: Se ei olekaan mikään helppo tehtävä, koska perusopetuksella on valtavasti vaatimuksia tällä hetkellä. Koko ajan on ihmisiä, jotka katsovat, että perusopetuksen pitäisi tehdä sitä ja perusopetuksen pitäisi tehdä tätä. Sitten kun puhutaan siitä, että minkälaisessa maailmassa, minkälaisessa yhteiskunnassa tällä hetkellä Suomessa perusopetuspalveluja tuotetaan, niin kyllä ne haasteet ovat tosi hurjat. Ja siis me eletään sellaisessa yhteiskunnassa, jossa yksilön pärjääminen on kunniassa. Tietyllä tavalla ajatellaan sitä, että koulun tehtävä tavallaan antaa yksilölle sellaiset valmiudet riippumatta hänen lähtökohdistaan on vahva, että koulun ja opettajien pitää pystyä jollakin tavalla takaamaan se, että kaikilla lapsilla ja nuorilla on yhdenvertainen mahdollisuus tässä elämässä mennä eteenpäin. Ja sitten, kun meitä ohjaa hyvin tämmöinen oppiainejakoinen opetussuunnitelma, joka on normatiivinen asiakirja meille peruskoulun pitäjille, niin emme me voi suinpäin lähteä vastustamaan sitä. Toki me voidaan vaikuttaa siihen juuri näin, että me käymme tätä keskustelua. Varsinkin teidän tutkijoiden kanssa, jotka nostavat näitä epäkohtia, tai näitä… Onko ne nyt epäkohtia tai ilmiöitä, joita tämänhetkinen maailmantilanne ja meidän järjestelmät tuottaa? Silloin kun me päästään keskustelemaan näistä asioista, niin silloin me voidaan myöskin muuttaa välillä sitä fokusta ja miettiä, että mitä me voitaisiin tehdä, jotta meidän lapset ja nuoret voisivat paremmin ja oppisivat paremmin.

Puhuja 1 [00:21:46]: Niinpä.

Puhuja 2 [00:21:48]: Hyvin yleistä on se keskustelu mediassa, että onko koulu hoitolaitos. Eikö koulun tehtävä ole opettaa, eikä hoitaa? Käydään paljon debattia siitä, että mikä on vanhempien kasvatusvastuu ja mikä on koulun kasvatusvastuu. Välillä se menee jopa semmoiseksi juupas-eipäs-haasteeksi, että ajatellaan että tämä ei kuulu mulle. Tämä on joko vanhempien tehtävä, tai tämä on koulun tehtävä. Siinä yhteydessä tietyllä tavalla unohtuu sen lapsen kokonaishyvinvointi.

Puhuja 1 [00:22:28]: Niinpä.

Puhuja 2 [00:22:29]: Sitten, kun on monia institutionaalisia rakenteita lapsen elämässä, juuri yksin maahan tulleiden nuorten elämässä, että siinä on muahanmuutosta vastaavat viranomaiset, asumisesta vastaavat viranomaiset…

Puhuja 1 [00:22:36]: Oleskeluluvasta vastaavat.

Puhuja 2 [00:22:38]: Niin. Siellä on monia. Samoiten, kuin ne aikuiskontaktit, jotka siinä arjessa jollakin tavalla pyrkivät takaamaan sitä, että se nuoren arki toimii vaikka semmoisessa nuorten asumisyksikössä. Siellä ei ole tunteeseen perustuvia ihmissuhteita kovinkaan usein, vaan sitä tehdään virkatyönä. Silloin näiden nuorten kohdalla hyvin usein juuri se sellainen tunnehuolehtiminen heistä jää vähemmälle. Siinä yhteydessä myöskin se koulun toiminta korostuu. Mutta ei kouluissa tällä hetkellä juurikaan pystytä vastaamaan siihen, että nämä lapset ja nuoret saisivat koulusta sitä tehokkaampaa, pedagogista rakkautta niin sanotusti. Tämänhetkisellä rakenteella se toteutuu niin, että esimerkiksi valmistavassa vaiheessa ryhmäkokoa pyritään pitämään pienenä. Siellä on luokanopettajamalli, elikkä valmistavan opetuksen opettaja huolehtii näiden lasten opetuksesta pääsääntöisesti itsenäisesti. Se on tavallaan ehkä tämän tunnesuhteen luomiseksi hyvä asia, mutta sitten se samalla juuri tuottaa sitä toiseutta, että nämä nuoret ovat erillään muista nuorista. Eli pitää aina miettiä, että mitä sillä tietyllä mallilla tavoitellaan. Mitä sillä saavutetaan? Ja onko siinä niin sanotut hyvät ja huonot asiat balanssissa, vai voitaisiinko se asia toteuttaa niin, että saavutettaisiin win-win situation, että tulisivat ne hyvät elementit molemmista puolista? Mutta ihan yhtä lailla tällä hetkellä itse näen haasteena sen, että yläkoulukulttuurissa erityisesti, kun siirrytään luokanopettajakulttuurista aineenopettajamaailmaan, niin siinä vaiheessa, kun nuoret erityisesti tarvitsivat aikuisten hienovaraista ohjausta ja merkityksellisiä, luottamuksellisia ihmissuhteita, niin nuoret jätetään tavallaan sitä vaille. Heidät laitetaan sellaiseen hajanaiseen järjestelmään, jossa he kohtaavat useita eri aikuisia, useilla erilaisilla tavoitteilla, oman oppiaineensa näkökulmasta. Se ei voi tuottaa mitään hyvää tunnesuhteiden muodostumisen näkökulmasta. Se voi tuottaa hyvää tulosta oppisisältöjen hallinnan näkökulmasta. Ja sehän on tällä hetkellä ollut meidän perusopetuksen malli, että se pääpaino on näiden oppiainesisältöjen hallinnassa.

Puhuja 1 [00:25:18]: Niinpä, yläkoulussa erityisesti.

Puhuja 2 [00:25:24]: Yläkoulussa erityisesti. Että vaikka tämä nykyinen opetussuunnitelma ohjaa siihen yhteisöllisyyteen… Sinne on tehty useita rakenteita, sanotaan monialaiset oppimiskokonaisuudet ja laaja-alaisen oppimisen teemat ja monenlaiset osallisuuden vaatimukset nousevat sieltä opetussuunnitelmasta, mutta se on jollakin tavalla vielä… Sanotaan, että se ei ole myötäsyntyistä. Se on jollakin tavalla päälleliimattua.

Puhuja 1 [00:25:40]: Niin se on.

Puhuja 2 [00:25:42]: Eikä se lähde sieltä syvästä rakenteesta.

Puhuja 1 [00:25:47]: Eikä se samalla tavalla millään lailla kohdistu siihen, että niillä nuorilla olisi jotenkin pysyvämpiä ihmissuhteita siellä koulussa, niin että ne pystyisivät rakentamaan luottamuksellisia suhteita opettajaan, tai aikuisiin.

Puhuja 2 [00:26:03]: Ja sitten jos ajatellaan, että teini-ikäiset tai tuommoiset yläkouluikäiset erityisesti, niin heidän kehitystehtäväänsä myös kuuluu se, että heidän täytyy kyseenalaistaa aikuisen auktoriteettia. Ja silloin jos siinä aikuisryhmässä, jotka heidän kanssaan päivittäin työskentelevät, niin siinä ei kerkeä muodostua semmoista tunnepohjaista aikuiskontaktia, niin nuoren elämähän on pelkkää aikuisten vastustamista.

Puhuja 1 [00:26:26]: No, niin se vähän helposti siltä tuntuu. Just puhuit tästä aineenhallinnasta. Yläkouluopettajat ovat aineidensa asiantuntijoita, eivätkä sitten taas kasvatuksen asiantuntijoita, mikä on myös iso puute. Mutta luottamuksellisten suhteiden syntyä ei pysty pelkästään korjaamaan sillä koulutuksella. Tällä hetkellä minä tiedän, että on todella paljon sellaisia aineenopettajia, jotka suoriutuvat työstään erittäin hyvin, ja jotka pystyvät kohtaamaan ne nuoret siinä lyhyessä ajassa erittäin hyvin, niin että he pystyvät siltikin kaikista rakenteellisista haasteista huolimatta luomaan luottamuksellisia suhteita. Mutta se tällä hetkellä minun mielestäni vaatii liikaa siltä aineenopettajalta. Se yksilön tämmöisiin ominaisuuksiin liikaa pohjautuu, yläkoulujärjestelmä, niin että pystyttäisiin luomaan semmoisia suhteita lapsille ja nuorille, että niillä olisi luotettavia aikuisia myös kodin ulkopuolella.

Puhuja 2 [00:27:28]: Joo.

Puhuja 1 [00:27:29]: Ja monilla lapsilla ja nuorilla ei ole luotettavia aikuisia myöskään siellä kodissa.

Puhuja 2 [00:27:36]: Ymmärrän tuon oikein hyvin. Eli se on se haaste, että jos sitä semmoista kasvatuksellista otetta ei esimerkiksi rehtori rekrytointitilanteessa arvosta, vaan jos hän arvostaa sitä, että aineenopettaja on suorittanut opinnoissa vaikka väitöskirjaan saakka tieteellistä tutkimusta ja on siinä omassa substanssissaan äärettömän pitkällä ja taitava, mutta hän ei arvota sitä riittävästi, että minkälaiset vuorovaikutustaidot, tai minkälaiset tunnetaidot, tai pedagogisen rakkauden taidot tällä opettajalla on, niin silloin saatetaan mennä ihan niin sanotusti pöpelikköön. Ja nyt kun puhutaan yläkouluikäisistä, niin juuri se asia, että millä tavalla opettaja kykenee olemaan vuorovaikutuksessa juuri teini-ikäisten kanssa ja olemaan semmoinen lämmin ja vahva aikuinen, niin se korostuu. Koulutus ei vastaa tähän. Eli jos ajatuksena on se, että me tarvitaan suomalaiseen perusopetukseen tällaisia ihmisiä, niin näkisin, että aineenopettajakoulutuksen kriteeristön tulisi muuttua radikaalisti. Elikkä se semmoinen halu olla opettaja pitäisi tulla varhaisemmassa vaiheessa käsittelyyn. Ja myöskin sitten se, että siihen opettajapolkuun pääseminen tehtäisiin jollakin tavalla haastavammaksi siinä mielessä, että pitäisi sitten olla niitä ominaisuuksia ja taitoja ihmisessä, tai hänen tulisi harjaannuttaa sellaisia taitoja, jotka ovat niitä, mitä tuolla perusopetuksessa tarvitaan. Tällä hetkellä tiedetään, että opettajan ura ei välttämättä ole se kaikista houkuttelevin, vaikka se on edelleen Suomessa hyvin suosittua. Silti sen suosio hiipuu juuri sen takia, että meillä on perusopetusmaailmassa sellaisia lieveilmiöitä, että monet opettajat kokevat, tai opettajaksi aikovat kokevat, että odotukset ja paineet ovat liiallisia.

Puhuja 1 [00:29:40]: Ja onhan näitä somevideoita nähty, missä tilanne karkaa niin sanotusti opettajan käsistä. Eivätkä ne varmasti houkuta ketään lähtemään opettajan uralle, erityisesti sinne yläkouluun.

Puhuja 2 [00:30:00]: Silloin, jos opettaja pannaan myöskin liiallisen tehtävän eteen.

Puhuja 1 [00:30:06]: Niinpä.

Puhuja 2 [00:30:07]: Ja sitten niin kuin kaikissa muissakin ammateissa, kuin opettajan ammatissa, niin ylikuormittumisen riski on olemassa. Ja some-videoita löytyy varmasti kaikista ammatikunnan harjoittajista silloin kun lapaset tippuu, tai lähtee homma laukoille. Se on ikävä tosiasia. Ajatus monesti tästä opettajuudesta kuitenkin suhteessa tarvitseviin lapsiin ja nuoriin on sellainen, että siinä tulee monesti myöskin se vaatimus sieltä huoltajilta, että opettajan pitäisi pystyä täyttämään esimerkiksi sellainen emotionaalinen aukko, jota huoltajat itse eivät pysty täyttämään. Tai muuten asetetaan sellaisia ominaisuuksia ja vaatimuksia opettajille, jotka ovat hyvin haastavia siinä opettajan ammatissa. Silloin kun puhutaan näistä yksin maahan tulleista nuorista, niin heidän kohdallaanhan on tilanne se, että heillä ei monestikaan ole myöskään sitten niitä puolestapuhujia. Tai niitä, jotka esittäisivät opettajille näitä vaatimuksia, että tämän lapsen hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomiota tästä ja tästä näkökulmasta. Olipa meidän järjestelmämme minkälainen tahansa, niin silloin jos lapsi tai nuori yksin vastaa siitä, että minkälaisia kohtaamisia ja minkälaista palvelua hän saa… Tai hän ei siitä vastaa, vaan hän on koneiston armoilla, niin sanotusti. Silloin niiden puolestapuhujien merkitys korostuu ja sen tunnesuhteen merkitys korostuu.

Puhuja 1 [00:31:32]: Kyllä. Ja sen just, että kuinka hyvin koulussa opettajat tai opinto-ohjaajat tuntevat ne kyseiset lapset. Mä ajattelen, että koulun pitäisi myös tässä kiinnittää huomiota siihen, että onko lapsi tai nuori yksin maahan tullut, sen takia, että hänellä just ei ole näitä puolestapuhujia välttämättä. Voi olla, että on, mutta on mahdollista, että siellä institutionaalisessa asumisessa ei pääse syntymään semmosia suhteita, että ne ohjaajat siellä, ne työntekijät tuntisivat vaikka tämän nuoren vahvuudet, ja osaisivat esimerkiksi ohjata, tai keskustella sitten sen nuoren kanssa sillä lailla tuntien sen vahvuudet. Niin kuin minä vaikka vanhempana tunnen oman lapseni vahvuudet, että pystyisi… Jos koulussa ei kukaan tunne sen lapsen vahvuuksia, tai ota semmoista kokonaisvaltaista ikään kuin vastuuta… Tai en mä nyt tiedä, onko vastuu oikea sana.

Puhuja 2 [00:32:23]: Lähestymistapa.

Puhuja 1 [00:32:27]: Niin, siitä lapsesta tai nuoresta, niin eihän hänellä ole sitten ketään kuka ohjaisi, että hei, sä oot älyttömän hyvä tässä. Että pitäisikö sun pohtia vaikka tämmöistä? Mitä tapahtuu perheissä. Että heillä ei ole semmoista. Mun tutkimuksessani mä myös kohtasin tämmöisiä nuoria, että esimerkiksi oli vaikka nuori, joka oli tosi taitava kuvataiteessa, mutta sitä ei siellä, kun mä juttelin hänen opinto-ohjaajansa kanssa, niin hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä siitä, että kuinka taitava hän oli kuvataiteessa. Hän oli hakeutunut johonkin ihan eri alalle, millä ei ollut mitään tekemistä kuvataiteen kanssa. Ja sitten kun mä taas menin sinne perheryhmäkotiin, niin sielläkään kukaan ei tiennyt yhtään mitään. Ja kun mä kysyin häneltä, kun mä tiesin… Mä olin tutustunut tähän nuoreen. Mä tiesin, että hän oli todella taitava. Mä kysyin sitten häneltä, että hei, että oletko tehnyt mitään töitä viime aikoina. Hän sanoi, että en kauheasti. Sitten hän toi esille muutaman todella kauniin taideteoksen. Hän pisti ne sinne näkyville. Sitten ohjaaja tuli katsomaan, että kuka on tehnyt nämä. Mä ajattelin sitä, että koulussa ei… OK, hän oli saanut hyvän numeron kuvataiteesta.

Puhuja 2 [00:33:39]: Mutta se jäi siihen.

Puhuja 1 [00:33:41]: Se jäi siihen. Eikä siellä kotonakaan kukaan tiennyt, kuinka taitava tämä oli. Vaikka joku olisi voinut osata ohjeistaa sitä, niin onhan mahdollista, että hän silti olisi valinnut tämän ammatin, millä ei ollut mitään tekemistä kuvataiteen kanssa, mutta…

Puhuja 2 [00:33:55]: Että se olisi ainakin tunnistettu, se lahja.

Puhuja 1 [00:33:59]: Niin.

Puhuja 2 [00:34:02]: Joo. Ihan tämmöisenä loppuyhteenvetona varmasti tutkijan näkökulmasta, mutta myöskin perusopetuksen toteuttajan näkökulmasta, niin me tunnistetaan haasteita. Kaikkeen ei ole mitään semmoista sormilla napsautettavaa ratkaisua.

Puhuja 1 [00:34:15]: Ei valitettavasti.

Puhuja 2 [00:34:17]: Ja vaikka olisikin, niin se olisi aina tietyllä tavalla jonkun viiteryhmän tavoitteen mukainen ratkaisu. Elikkä meillä ei ole olemassa mitään yleishumaania ratkaisua mihinkään asioihin. Aika monissa asioissa painottuu taloudelliset näkökulmat.

Puhuja 1 [00:34:36]: Kyllä.

Puhuja 2 [00:34:38]: Työllisyyteen liittyvät näkökulmat.o Ylipäätänsä tämmöiseen koulutuksen luotettavuuteen liittyvät näkökulmat. Osaamiseen, taitojen näyttöön liittyvät näkökulmat. Ei ole olemassa mitään siis tosi simppeliä ratkaisua, mutta ainut keino ylipäätänsä kehittää näitä meidän järjestelmiä ja nostaa yksilön arvoa, ihmisarvoa eteenpäin, on se että me käymme tätä keskustelua. On ihmisiä, sinun kaltaisiasi ihmisiä, jotka lähtevät tutkimaan asioita. On perusopetuksen sisällä olevia ihmisiä, jotka tarkastelevat kriittisesti sitä rakennetta, millä me näitä palveluja tuotetaan. He pyrkivät vaikuttamaan siihen, että yksilön kohtaaminen, lapsen ja nuoren kohtaaminen olisi jatkossa parempaa.

Puhuja 1 [00:35:20]: Ja vielä ehkä yksi semmoinen loppukaneetti myös tähän, että se, että se yksilö kohdattaisiin sen yhteisön osana. Tämä on mun mielestä yksi merkittävä asia, mihin me pystytään kaikki vaikuttamaan. Jos me muistetaan myös se perusopetuksen tehtävä, mitä mä en nyt osaa sanatarkkaan tässä siteerata… Ja siellä on monta tehtävää, mutta siellä on myös tämmöinen kasvatuksellinen tehtävä ja yhdenvertaiseen osallisuuteen kasvattava tehtävä. Meidän opettajat ja me kaikki kasvattajat, mihin myös minä tutkijana koen kuuluvani, niin meidän tehtävämme on kasvattaa siihen yhdenvertaiseen osallisuuteen. Ja sitä me ei saataisi koskaan unohtaa.

Puhuja 2 [00:36:03]: Kiitos keskustelusta.

Puhuja 1 [00:36:05]: Kiitos myös sulle.

Juonto [00:36:07]: Tätä podcast-sarjaa ovat tekemässä Oulun kaupungin, Oulun yliopiston sekä Pohjois-Suomen Aluehallintoviraston supervoimakkaat ammattilaiset. Tekniikan hoitaa äänitalo Pasila ja kaikessa muussa upeassa auttaa mainostoimisto Uleåborg.